Aika pitkään jo on ollut sellainen tunne, että ihmiset ympäriltä on hävinnyt johonkin. En tiedä johtuuko se tästä itsetutkiskelustani vai mistä. Kun mies on päivät töissä ja minä lasten kanssa kotona niin tuntuu välillä kovin yksinäiseltä. Sitten kun olen yksin niin ajatukset alkavat laukata päässäni ja muotoutua taas aivan ihmelliseksi ja silloin taas alkaa huono itsetunto nostaa päätään. Mietin toistuvasti yksin ollessani sitä etten kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä, että ihmiset ympäriltä katoaa koska minä teen jotain väärin. Toisaalta tiedostan kyllä etten ole tehnyt mitään väärin, mutta ajatukset kun ei suostu tottelemaan järkeä.
Toisaalta nautin suunnattomasti tästä kotona olemisesta ja poikien kanssa ajan viettämisestä, mutta sitten toisaalta odotan jo töihin paluuta etten olisi niin kovin yksinäinen. Saisi edes 8 tuntia päivässä viettää aikaa aikuisessa seurassa, vaikkakin töitä tehden.
Nyt tilanne helpottaa kun mies jää lomalle 4 viikoksi, mutta silti mietin jo etukäteen miten taas selviän sen jälkeen. Tulee syksy ja pimeää ja märkää, eli oikein hyvä syy jäädä taas kotiin neljän seinän sisään. Vaikka kai se pitäisi hetkessä elää ja nauttia näistä neljästä loma viikosta täysillä.
On meillä toki kivoja suunnitelmia joita jo innolla odotan, mökkeilyä ja Puuhamaa reissua ym.
Onhan tähän yksinäisyyteen toki monia ihan järkeviäkin selityksiä, kuten kesä; monilla on omia menojaan ja työssä käyvät ihmiset toki haluavat ottaa kesälomastaan kaiken irti. Onhan tämä äitiyslomalla olo toki varmaan aina jollain tasolla yksinäistä, kun muut ihmiset käyvät töissä ja itse olla möllöttää kotona kaiket päivät, ulkoilua lukuun ottamatta. Mutta jotenkin se tuntuu nyt niin korostuneen kun itsellä on niin paljon asioita mielessä ja olisihan se kiva että olisi edes joku tukemassa, tällä hetkellä ainoa tuki tuntuu olevan oma mieheni.
Onkohan tämä nyt niitä tilanteita joista sanotaan, että "hädässä ystävä tunnetaan"? Melkein tuntuu että viime aikoina tästä blogista on tullut mun paras ystävä, tännehän mä avaudun aina kun siltä tuntuu. Olisihan sitä itsekin voinut olla aktiivisempi ja kysellä kuulumisia, vaan kun en halua häiritä ihmisiä heidän lomallaan. Toisinaan kun tuntuu muutenkin että saa itse olla useammin se aktiivinen osapuoli.
Toivon ettei kukaan tätä ota henkilökohtaisesti, koska en kirjoita tätä ajattelen vain yhtä ihmistä vaan useampia ihmisiä elämässäni. Tällä hetkellä kun minun on aika vaikea yleensäkin liikkua kotoa kahden lapsen kanssa mihinkään ilman autoa, niin huomaa että eipä kukaan mukaan liiku tähän suuntaan. Eli olenko sitten ollut aina myös se joka liikkuu?
Uusien ihmissuhteiden luominenkin voisi tuoda vaihtelua tähän elämään, vaan kun olen siinäkin niin kovin huono, en ole sellainen joka alkaa leikkipuistossa vain juttelemaan vieraille ihmisille. Onhan mulla onneksi nuo mamikset, joiden kanssa tulee melkein viikottain kahviteltua :)
Nyt otan kuitenkin valoisamman asenteen, enää neljä tuntia ja miehellä alkaa loma! Ja todellakin nautin näistä neljästä viikosta täysillä! Ja toivottavasti seuraavat postaukset liittyy kesän menoihin, eikä näihin iänikuisiin valituksiin :D
sunnuntai 17. heinäkuuta 2016
maanantai 11. heinäkuuta 2016
Kell' onni on, se onnen kätkeköön
Musta on koko elämän ajan tuntunut siltä, että jos olen onnellinen niin jotain pahaa on tapahtumassa. En voi ansaita sitä onnea. Mutta kuka sen onnen sitten ansaitsee? Ja miten se ansaitaan? Miksi sanotaan että jos olet onnellinen niin älä huutele siitä, tarkoittaako se sitä että jos hehkutat onneasi niin jotain pahaa tosiaan tapahtuu? Vai sitä että toiset tulevat kateellisiksi onnestasi? Mielestäni silloin kun on onnellinen on siitä myös oikeus iloita, eikä sitä pidä peitellä. Monet facebook kaverini ovat varmaan huomanneet kuinka olemme mieheni kanssa alkaneet jakaa kaikkia "ällösöpöjä" kuvia ja tekstejä toisillemme. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä että olemme löytäneet onnemme uudelleen tai paremminkin olemme rakastuneet toisiimme uudelleen.
Muutama kuukausi sitten olimme lähellä eroa, suhteemme oli ajautunut siihen pisteeseen että olimme lähinnä kämppiksiä yhteisten lasten kera. Sitä jotenkin itsekin sokeutui sille tilanteelle, ajatteli että kyllä se toinen siinä pysyy. Kunnes sitten tulee se hetki kun tajuat että ei se ehkä pysykään. Tämä ilmiö on ilmeisesti aika yleinen lapsiperheissä, lasten saannin jälkeen unohtuu se parisuhde ja keskitytään vain siihen perhe-elämään. Olinhan minäkin tästä lukenut, mutta niin se vain osui omallekin kohdalle. Meidän tilannetta pahensi vielä se ettei kumpikaan meistä osannut kertoa mitä haluaa ja tarvitsee, voidaan siis puhua kommunikointiongelmasta. Kun asia sitten niin sanotusti nostettiin pöydälle niin olimme molemmat sitä mieltä, että ero ei ole ratkaisu. Päätimme hakeutua ulkopuolisen ihmisen kanssa keskustelemaan, eli voisi kai puhua jonkinlaisesta pariterapiasta. Saimme ajan kunnan perheneuvolaan melko nopeasti, olimme kuitenkin aloittaneet keskustelun jo kahdestaan ja sen muutaman viikon aikana olimme puhuneet keskenämme enemmän kuin kahteen vuoteen. Perheneuvolassa kävimme suhdettamme alusta alkaen läpi ja huomasimme kuinka nopeasti kaikki oli edennyt, ei siis ihme ettemme tunteneet toisiamme kunnolla kun ei ollut aikaa tutustua kunnolla.
Olimme seurustelleet kolmisen kuukautta kun esikoinen oli jo tuloillaan, puolivuotta kun muutimme yhteen, 1½ vuotta ja menimme kihloihin, 2½ vuotta menimme naimisiin, 3½ vuotta toinen lapsi tulossa. Suhteemme aikana olemme muuttaneet 3 kertaa. Läheisiä ihmisiä on kuollut, äitini ja isäpuoleni erosivat, miehelläni ollut omat murheensa, koira jouduttiin lopettamaan, itselläni on työpaikka vaihtunut ja siellä aloitettiin kaikki nollasta. Eli tämän 4½ vuoden aikana on tapahtunut paljon stressaavia asioita, joten toisaalta ei ole ollenkaan ihme että oma parisuhteemme ajautui kriisiin. Toisaalta oli helpottavaa tajuta kuinka paljon on tapahtunut ja olemme kuitenkin yhdessä selvinneet kaikesta joten selviäisimme tästäkin.
Kuten jo aikaisemmin totesin, olemme rakastuneet uudelleen toisiimme. Suhteemme on nyt erittäin hyvällä pohjalla ja uskomme molemmat että olemme menossa kohti parempaa. Perheneuvolassa menemme käymään vielä uudestaan loppukesästä, ihan vain kertomassa kuulumiset, emme koe enää tarvitsevamme ulkopuolista apua vaan osaamme puhua keskenämme asioista.
Joka päivä katson poikiani ja mietin että mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän, olen niin onnellinen. Loppujen lopuksi kaikki meistä ansaitsevat onnen, ei pidä tyytyä mihinkään vähempään. Eikä pidä luovuttaa, vaan taistella sen onnen eteen, mikään ei tule ilmaiseksi. Eikä omaa onneaan kuulu piilotella, vaan siitä saa huudella ihan vapaasti.
Viime aikoina meidän perheessä on kuultu monta kertaa päivässä sanat: minä rakastan sinua. On ollut ihana huomata kuinka myös esikoinen on kiinnittänyt huomiota siihen että äiti ja isi halailevat ja suukottelevat enemmän ja muutaman kerran hän onkin tokaissut että "isi rakastaa äitiä" tai toisinpäin ja alkanut myös itse tunnustaa rakkauttaan muille. Rakkaus on asia jota ei kuulu piilotella ja sen asian opetan myös lapsilleni <3
Muutama kuukausi sitten olimme lähellä eroa, suhteemme oli ajautunut siihen pisteeseen että olimme lähinnä kämppiksiä yhteisten lasten kera. Sitä jotenkin itsekin sokeutui sille tilanteelle, ajatteli että kyllä se toinen siinä pysyy. Kunnes sitten tulee se hetki kun tajuat että ei se ehkä pysykään. Tämä ilmiö on ilmeisesti aika yleinen lapsiperheissä, lasten saannin jälkeen unohtuu se parisuhde ja keskitytään vain siihen perhe-elämään. Olinhan minäkin tästä lukenut, mutta niin se vain osui omallekin kohdalle. Meidän tilannetta pahensi vielä se ettei kumpikaan meistä osannut kertoa mitä haluaa ja tarvitsee, voidaan siis puhua kommunikointiongelmasta. Kun asia sitten niin sanotusti nostettiin pöydälle niin olimme molemmat sitä mieltä, että ero ei ole ratkaisu. Päätimme hakeutua ulkopuolisen ihmisen kanssa keskustelemaan, eli voisi kai puhua jonkinlaisesta pariterapiasta. Saimme ajan kunnan perheneuvolaan melko nopeasti, olimme kuitenkin aloittaneet keskustelun jo kahdestaan ja sen muutaman viikon aikana olimme puhuneet keskenämme enemmän kuin kahteen vuoteen. Perheneuvolassa kävimme suhdettamme alusta alkaen läpi ja huomasimme kuinka nopeasti kaikki oli edennyt, ei siis ihme ettemme tunteneet toisiamme kunnolla kun ei ollut aikaa tutustua kunnolla.
Olimme seurustelleet kolmisen kuukautta kun esikoinen oli jo tuloillaan, puolivuotta kun muutimme yhteen, 1½ vuotta ja menimme kihloihin, 2½ vuotta menimme naimisiin, 3½ vuotta toinen lapsi tulossa. Suhteemme aikana olemme muuttaneet 3 kertaa. Läheisiä ihmisiä on kuollut, äitini ja isäpuoleni erosivat, miehelläni ollut omat murheensa, koira jouduttiin lopettamaan, itselläni on työpaikka vaihtunut ja siellä aloitettiin kaikki nollasta. Eli tämän 4½ vuoden aikana on tapahtunut paljon stressaavia asioita, joten toisaalta ei ole ollenkaan ihme että oma parisuhteemme ajautui kriisiin. Toisaalta oli helpottavaa tajuta kuinka paljon on tapahtunut ja olemme kuitenkin yhdessä selvinneet kaikesta joten selviäisimme tästäkin.
Kuten jo aikaisemmin totesin, olemme rakastuneet uudelleen toisiimme. Suhteemme on nyt erittäin hyvällä pohjalla ja uskomme molemmat että olemme menossa kohti parempaa. Perheneuvolassa menemme käymään vielä uudestaan loppukesästä, ihan vain kertomassa kuulumiset, emme koe enää tarvitsevamme ulkopuolista apua vaan osaamme puhua keskenämme asioista.
Joka päivä katson poikiani ja mietin että mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän, olen niin onnellinen. Loppujen lopuksi kaikki meistä ansaitsevat onnen, ei pidä tyytyä mihinkään vähempään. Eikä pidä luovuttaa, vaan taistella sen onnen eteen, mikään ei tule ilmaiseksi. Eikä omaa onneaan kuulu piilotella, vaan siitä saa huudella ihan vapaasti.
Viime aikoina meidän perheessä on kuultu monta kertaa päivässä sanat: minä rakastan sinua. On ollut ihana huomata kuinka myös esikoinen on kiinnittänyt huomiota siihen että äiti ja isi halailevat ja suukottelevat enemmän ja muutaman kerran hän onkin tokaissut että "isi rakastaa äitiä" tai toisinpäin ja alkanut myös itse tunnustaa rakkauttaan muille. Rakkaus on asia jota ei kuulu piilotella ja sen asian opetan myös lapsilleni <3
torstai 7. heinäkuuta 2016
Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä...
Näin laulaa Maija Vilkkumaa, voisin laulaa minäkin. Viime aikoina on oma lapsuus ja nuoruus pyörinyt vahvasti mielessä, tuntuu vaan että asiat on kovin sekaisin päässä eikä niistä tahdo saada minkään laista tolkkua. Joten ajattelin kirjoittaa ne ajatukset tähän blogiin, lähinnä selkeyttääkseni omaa päätäni ja heille jotka kokevat etteivät ole päässeet tarpeeksi lähelle minua tai eivät tunne minua.
Kesä -88, synnyin minä. Toivottu ja haluttu lapsi, isäni oli sanonut äidilleni että jos hän saisi pienen tytön niin kaikki olisi hyvin. Tai näin minulle on kerrottu. Tiedä sitten mistä isä olikin niin varma että tyttöhän se on, mitä jos olisin ollutkin poika? Olisinko kelvannut ollenkaan? No eipä sillä, ei ne asiat hyvin olleet vaikka olinkin tyttö. Isäni on moniongelmainen ihminen, on kaksisuuntaista mielialahäiriötä, paranoidista skitsofreniaa, alkoholismia, puhumattakaan niistä somaattisista vaivoista. Sitä mikä sairaus on seurausta mistäkin ei varmaan kukaan tiedä. Mummuni eli isäni äiti oli sitä mieltä että isän alamäki alkoi hänen erottuaan vaimostaan, eli isoveljeni äidistä (palaan tähän myöhemmin lisää). Itse epäilen että ne ongelmat ovat kehittyneet jo ennen sitä. Skitsofreniaa pidetään periytyvänä sairautena joka yleensä puhkeaa nuorena aikuisena, eli noin 20 vuotiaana. Näin epäilen myös isälleni käyneen ja sen myötä on tullut ne muut ongelmat, mutta eihän totuutta tiedä varmasti kukaan. Joka tapauksessa, olin 2-vuotias kun äidilleni riitti ja isä sai lähteä kävelemään. Itsehän en noista ajoista muista mitään, juttuja olen kuullut mitä kaikkea isäni teki, esimerkiksi "kaappasi" minut mukaansa kun olin aivan pieni, siis äitini tietämättä. Äitini on myös kertonut isäni seurailleen häntä autolla ympäri kyliä ym. Liittyy siis tuohon paranoidiseen skitsofreniaan, ilmeisesti isäni epäillyt äitini tapailleen toista miestä tms.
En muista noista eron jälkeisistä tapaamisista isän kanssa mitään, jossain vaiheessa aloin viettää joka toisen viikonlopun mummun ja vaarin luona koska isästä ei ollut huolehtimaan minusta edes yhtä viikonloppua. Silloin jos isällä oli joku nainen kierroksessa ja hän oli kuivilla niin vietin viikonloput heidän kanssaan, muuten olin aina isovanhemmillani. Muistan eräänkin kerran kun olin isovanhemmillani viikonlopun ja heräsin yöllä siihen että isä oli tullut ryyppyreissultaan ja vaati saada minut viereensä nukkumaan, koska olin niin pieni ja lojaali isälleni niin meninkin hänen viereensä nukkumaan. Aamulla huomasin isän kädessä syvän viiltohaavan josta oli vuotanut verta lakanoille, kysyin mistä se oli tullut mutta en saanut vastausta, ilmeisesti isä oli joutunut tappeluun reissullaan.
Aloitettuani koulun tapaamiset isän kanssa sujuivat samalla tavalla, enemmänkin oli sääntö kuin poikkeus että olin mummulla ja vaarilla kun olisi pitänyt olla isällä. Ollassani 10-vuotias isä löysi jälleen uuden naisen, tällä kertaa myös minä löysin jotain, nimittäin parhaan ystäväni joka oli tämän naisen vanhempi tytär. Muistan erään uudenvuoden jolloin olimme menossa tämän naisen ja hänen tyttärensä kanssa isälle tai isän vuokraamalle mökille viettämään uutta vuotta, perille päästyämme huomasimme että isä on jo valmiiksi ympäri päissään, halusin lähteä heti pois ja uusivuosi vietettiinkin muualla. Muistan myös erään kerran kun menin tämän naisen kanssa isälle, alku vaikutti lupaavalta mutta sitten isälle alkoi taas kalja maistua, heille tuli riitaa tämän naisen kanssa ja isä otti ja lähti johonkin, minä puolestani pyysin tätä naista viemään minut kotiin, en siis ollut yhtäkään yötä silloin isällä.
Koulussa en ollut mikään suosittu tyttö, sanallista kiusaamista jouduin myös kestämään. Kavereita oli vain pari. Tätä sanallista kiusaamista jatkui aina koko peruskoulun ajan, yleensä ne liittyivät ulkonäkööni tai vaatteisiini. Tämä ei tietenkään vahvistanut itsetuntoani yhtään enempää. Yläasteella uskalsin kerran sanoa kiusaajille vastaan. Olin ollut hiljattain autokolarissa vaarin kanssa ja ilmeisesti sen verran niskat nytkähtivät törmäyksessä että kärsin huimauskohtauksista jonkin aikaa kolarin jälkeen. Koulussa oli liikuntatunnilla hiihtoa ja sain taas tuollaisen kohtauksen ja tästä syystä jäin muista jälkeen enkä ehtinyt hiihtää koko lenkkiä, palatessani pukuhuoneeseen alkoi nälviminen hitaudestani jolloin ärähdin takaisin ja mainitsin kolarista, hetken päästä kiusaajat pyysivätkin anteeksi koska eivät olleet tienneet. Mistäpä olisivat voineetkaan kun ei muutenkaan kiinnostanut kanssani jutella. Joskus olen miettinyt että olisiko itsetuntoni yhtään parempi jos kiusaamista ei olisi ollut?
Silloin kun ajoimme tuon kolarin vaarin kanssa, olimme matkalla katsomaan isääni joka oli katkaisuhoidossa, jälleen. Olisiko sitäkään siis tapahtunut jos isä ei olisi alkoholisti? Kolarista ei mitään vammoja jäänyt, enkä käynyt edes lääkärissä sen jälkeen, enemmän säikähdin. Talvella pelkään vieläkin jos renkaat lähtevät yhtään luistamaan.
Yläaste ikäisenä otin yhteyttä velipuoleeni, josta jo aikaisemmin mainitsinkin. Olin aina tiennyt että minulla on veli, jossain. Tiesin hänestä etunimen ja iän, siinä kaikki. Liekö ollut tuo samainen kerta kun isä oli katkaisussa, kävimme vaarin kanssa isän kotona, aloin tutkia isän kirjeitä (tiedän, ei saisi) ja löysin elatusmaksupaperin. Paperista löysin veljeni koko nimen jonka perusteella jo samana iltana selvitin hänen puhelinnumeronsa. Meni vielä jonkin aikaa ennen kuin uskalsin ottaa yhteyttä ja teinkin sen tekstiviestillä jonka jälkeen veljeni soitti minulle. Tapasimme muutamia kertoja tuon puhelun jälkeen ja pidimme yhteyttä tiiviisti, sittemmin yhteydenpito on hiipunut ja nykyään kuulumiset luetaan vain facebookista. Noihin aikoihin aloin myös viettää enemmän viikonloppuja isällä, siis aina kun isä oli selvä. Muistan yhden erittäin vahvan pettymyksen, oli perjantai päivä ja olin koulussa, vaari soittaa ja ilmoittaa että isä on taas reissuillaan eikä tule hakemaan, seuraavalla tunnilla oli fysiikankokeet, puristin pulpetin reunoja rystyset valkoisena ja olin heittää koko pulpetin seinään. En muista miten koe meni, mutta kotimatkalla itkin ja itkin vielä kotonakin jolloin äitini ehdotti että menisin ammattiauttajalle. Kävin kouluterveydehoitajalla joka ohjasi minut perheneuvolan psykologille, kävin siellä ehkä kolme kertaa enkä saanut itsestäni mitään ulos. Olisinko tässä pisteessä nyt jos olisin jo silloin käsitellyt asiaa? Teininä elämä on muutenkin kovin vaikeaa ja alkoholistin lapsi patoaa kaiken sisälleen koska ei luota kehenkään. Lisäksi ehkä jollain tasolla häpesin isäni juomista, puhuin kyllä avoimesti että isäni on alkoholisti mutta en ikinä kertonut kenellekään kaikkea mitä siihen liittyi.
Yläasteen jälkeen aloitin lähihoitaja opinnot, uusi koulu ja uudet koulukaverit, en ollut enää kiusattu vaan koulussa oli hyvä yhteishenki. Aloin myös ensimmäistä kertaa seurustella vakavasti, kihloihinkin mentiin mutta kolmen vuoden jälkeen tiet erosivat. Noihin aikoihin otin isäni elämässä vanhemman roolin. Suuntauduin opinnoissakin mielenterveys- ja päihdetyöhön, kuvittelin että osaisin parantaa isäni. Sitten jossain vaiheessa tajusin sen karun totuuden että alkoholisti juo tasan niin kauan kuin itse haluaa. Isä hyvitteli juomistaan hankkimalla milloin koiria milloin kissoja minulle, ensimmäinen koira jäi vaarin hoiviin isän oltua katkaisussa jotain sadatta kertaa, ensimmäinen kissa karkasi, toinen koira jouduttiin lopettamaan reilun vuoden vanhana, toinen kissa karkasi ja ihme ja kumma kolmas kissa on ilmeisesti vieläkin hengissä ja tallessa. Olin 16-17 vuotias kun ensimmäisen kerran soitin apua isälleni, hän soitti minulle ja sanoi tappavansa itsensä. Ja näitä puheluita tuli usein, niin usein että lakkasin soittamasta apua koska tiesin ettei se sitä kuitenkaan tee. Sitä voi miettiä miltä tuntuu lapsesta kuunnella oman isän itsemurhauhkauksia. Jokaisessa tällaisessa puhelussa hän sanoi aina olevansa huono isä, koita siinä sitten yrittää selittää "et sinä ole huono isä" kun totuus on aivan toinen, ei voi sanoa ihmiselle joka uhkaa tappaa itsensä että "joo ihan paska isähän sä ootkin".
Ollesssani noin 20-vuotias aloin seurustella itseäni 7 vuotta vanhemman miehen kanssa, jälkeen päin ajateltuna en edes tiedä mihin hänessä ihastuin, ehkä siihen että hän oli niin erilainen verrattuna aikaisempiin poikaystäviini. Pikkuhiljaa asia kävikin selväksi, seurustelin narkomaanin kanssa. Pian olinkin vankina suhteessa joka oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, en vain päässyt irti koska olin kuin kuka tahansa joka pysyy suhteessa päihderiippuvaisen kanssa tai väkivaltaisen ihmisen kanssa, uskoin parempaan. Erosimme kolme kertaa kolmen vuoden aikana, kunnes kolmannella kerralla en enää palannut takaisin. Tuon suhteen aikana minua hyväksikäytettiin niin paljon, minä olin se joka elätti meidät molemmat, olin autokuski, asuntoni toimi välillä kodittomien suojana yms. Silloin aloin huomata että monet kaverit olivat alkaneet pitää vähemmän yhteyttä, huomasin itsessäni muutoksen, en ollut enää sama iloinen minä vaan olin muuttunut aivan eri ihmiseksi, voin pahoin ja minua ahdisti. Onneksi huomasin merkit ajoissa ja ymmärsin lähteä suhteesta, en tiedä olisinko enää edes hengissä jos olisin jäänyt. Olisinko ikinä edes ryhtynyt koko suhteeseen jos en olisi alkoholistin lapsi?
Noin puoli vuotta eron jälkeen katkaisin välit isääni. Olin kavereiden kanssa viettämässä iltaa kun isä soitti, ensin en meinannut vastata koska tiesin että päissäänhän se on, mutta keverini kehoitti vastaamaan. Puhelu eteni aluksi hyvin, kunnes aloimme riitelemään, isäni kysyi minulta että olisiko elämäni ollut helpompaa jos häntä ei olisi, päätin kerrankin elämässäni olla rehellinen isälleni ja vastasin kyllä, elämäni olisi ollut helpompaa ilman sinua. Se oli viimeinen puhelu isän kanssa, isä löi luurin korvaani ja sillä hetkellä päätin että minun ei tarvitse enää kuunnella tätä. Pistin isän numeron estolistalle. Tämä jälkeen olen nähnyt isän kaksi kertaa, molemmilla kerroilla olen ollut raskaana. Lapsenlapsiaan isä ei ole koskaan nähnyt. Välillä mietin että vihaako meidän pojat mua isona kun en ole antanut heidän tutustua biologiseen vaariinsa. Toisaalta olen ajatellut että ehkä sitten kun pojat ovat vanhempia ja ymmärtävät asioita niin kerron heille oikeasta vaaristaan, päättäkööt itse sitten haluavatko tavata, jos siis isä enää silloin on hengissä.
Viimeksi näin isän vaarin hautajaisissa. Itkin silloin paljon, itkin vaaria mutta itkin myös isää. Hetken minusta tuntui pahalta se, että isä on aivan yksin, juuri kukaan ei pidä häneen mitään yhteyttä. Näin hänestä kuinka pahalta hänestä tuntui se etten halunnut ottaa poikaani mukaan hautajaisiin ja se että olin raskaana eikä hänellä tule olemaan mitään roolia lasteni elämässä, hän tietää sen ja tietää myös miksi. Itse hän on elämäntyylinsä valinnut, vai onko? Onko alkoholismi kenenkään valinta? Alkoholismi on sairaus, mutta pitääkö kenenkään silti jaksaa loputtomiin katsoa toisen sairautta vierestä kun ei sille mitään mahda? Katsoin Arman- pohjan tähden alla- ohjelman jakson päihderiippuvaisista, Arman kysyi siinä yhdeltä riippuvaiselta että mikä tässä on kaikkein pahinta, niin vastaus oli että se kun kaikki ystävät ja sukulaiset ovat laittaneet välit poikki. Mutta ohjelmassa ei puhuttu mitään siitä mitä kaikkea päihderiippuvuus aiheuttaa läheisille, ei se ole helppo päätös laittaa niitä välejä poikki, mutta joskus on ajateltava itseään ja omaa jaksamistaan, varsinkin kun moni päihderiippuvaisen läheinen on elänyt elämäänsä monta vuotta sen riippuvaisen ehdoilla.
Joskus kun mietin elämääni taaksepäin tulee epäuskoinen olo sen suhteen missä olen nyt. Monista alkoholistien lapsista tulee alkoholisteja tai mielenterveysongelmaisia, itselläni ei ole kumpaakaan, tai mistä sitä tietää minkä diagnoosin saisin jos päätohtorille menisin. Olen naimisissa, minulla on kaksi ihanaa poikaa, vakituinen työpaikka. Elän siis erittäin hyvää elämää, olen onnellinen. Tässä kohtaa tuo otsikko on ehkä hieman harhaan johtava, elämäni ei ole hirveää. Monessa kohtaa elämäni aikana olisin voinut valita toisin, lähteä aivan eri suuntaan, mutta onneksi niin ei käynyt. Monissa asioissa on vielä työstämistä, lasinen lapsuus on jättänyt monia jälkiä ja kaikista en luultavasti pääse ikinä täysin eroon. Tulevaisuudessa haluaisin oppia olemaan avoimempi ja pystyä luottamaan ihmisiin ja sitä kautta luomaan uusia ystävyyssuhteita, tällä hetkellä tuntuu että olen kovin epäileväinen ihmisten suhteen, pelkään että loppujen lopuksi kehenkään ei voi luottaa vaan kaikki tulevat tavalla tai toisella petämään sen luottamuksen.
Joku ehkä ihmettelee tätä lukiessaan että miksi avaudun elämästäni näin ja "ketä kiinnostaa", tämä on minun tapani työstää asiaa ja minulle on ihan sama lukeeko tätä kirjoitusta kukaan loppuun saakka, pääasia on että sain tämän kaiken ulos itsestäni ja olen ylpeä siitä!
Kesä -88, synnyin minä. Toivottu ja haluttu lapsi, isäni oli sanonut äidilleni että jos hän saisi pienen tytön niin kaikki olisi hyvin. Tai näin minulle on kerrottu. Tiedä sitten mistä isä olikin niin varma että tyttöhän se on, mitä jos olisin ollutkin poika? Olisinko kelvannut ollenkaan? No eipä sillä, ei ne asiat hyvin olleet vaikka olinkin tyttö. Isäni on moniongelmainen ihminen, on kaksisuuntaista mielialahäiriötä, paranoidista skitsofreniaa, alkoholismia, puhumattakaan niistä somaattisista vaivoista. Sitä mikä sairaus on seurausta mistäkin ei varmaan kukaan tiedä. Mummuni eli isäni äiti oli sitä mieltä että isän alamäki alkoi hänen erottuaan vaimostaan, eli isoveljeni äidistä (palaan tähän myöhemmin lisää). Itse epäilen että ne ongelmat ovat kehittyneet jo ennen sitä. Skitsofreniaa pidetään periytyvänä sairautena joka yleensä puhkeaa nuorena aikuisena, eli noin 20 vuotiaana. Näin epäilen myös isälleni käyneen ja sen myötä on tullut ne muut ongelmat, mutta eihän totuutta tiedä varmasti kukaan. Joka tapauksessa, olin 2-vuotias kun äidilleni riitti ja isä sai lähteä kävelemään. Itsehän en noista ajoista muista mitään, juttuja olen kuullut mitä kaikkea isäni teki, esimerkiksi "kaappasi" minut mukaansa kun olin aivan pieni, siis äitini tietämättä. Äitini on myös kertonut isäni seurailleen häntä autolla ympäri kyliä ym. Liittyy siis tuohon paranoidiseen skitsofreniaan, ilmeisesti isäni epäillyt äitini tapailleen toista miestä tms.
En muista noista eron jälkeisistä tapaamisista isän kanssa mitään, jossain vaiheessa aloin viettää joka toisen viikonlopun mummun ja vaarin luona koska isästä ei ollut huolehtimaan minusta edes yhtä viikonloppua. Silloin jos isällä oli joku nainen kierroksessa ja hän oli kuivilla niin vietin viikonloput heidän kanssaan, muuten olin aina isovanhemmillani. Muistan eräänkin kerran kun olin isovanhemmillani viikonlopun ja heräsin yöllä siihen että isä oli tullut ryyppyreissultaan ja vaati saada minut viereensä nukkumaan, koska olin niin pieni ja lojaali isälleni niin meninkin hänen viereensä nukkumaan. Aamulla huomasin isän kädessä syvän viiltohaavan josta oli vuotanut verta lakanoille, kysyin mistä se oli tullut mutta en saanut vastausta, ilmeisesti isä oli joutunut tappeluun reissullaan.
Aloitettuani koulun tapaamiset isän kanssa sujuivat samalla tavalla, enemmänkin oli sääntö kuin poikkeus että olin mummulla ja vaarilla kun olisi pitänyt olla isällä. Ollassani 10-vuotias isä löysi jälleen uuden naisen, tällä kertaa myös minä löysin jotain, nimittäin parhaan ystäväni joka oli tämän naisen vanhempi tytär. Muistan erään uudenvuoden jolloin olimme menossa tämän naisen ja hänen tyttärensä kanssa isälle tai isän vuokraamalle mökille viettämään uutta vuotta, perille päästyämme huomasimme että isä on jo valmiiksi ympäri päissään, halusin lähteä heti pois ja uusivuosi vietettiinkin muualla. Muistan myös erään kerran kun menin tämän naisen kanssa isälle, alku vaikutti lupaavalta mutta sitten isälle alkoi taas kalja maistua, heille tuli riitaa tämän naisen kanssa ja isä otti ja lähti johonkin, minä puolestani pyysin tätä naista viemään minut kotiin, en siis ollut yhtäkään yötä silloin isällä.
Koulussa en ollut mikään suosittu tyttö, sanallista kiusaamista jouduin myös kestämään. Kavereita oli vain pari. Tätä sanallista kiusaamista jatkui aina koko peruskoulun ajan, yleensä ne liittyivät ulkonäkööni tai vaatteisiini. Tämä ei tietenkään vahvistanut itsetuntoani yhtään enempää. Yläasteella uskalsin kerran sanoa kiusaajille vastaan. Olin ollut hiljattain autokolarissa vaarin kanssa ja ilmeisesti sen verran niskat nytkähtivät törmäyksessä että kärsin huimauskohtauksista jonkin aikaa kolarin jälkeen. Koulussa oli liikuntatunnilla hiihtoa ja sain taas tuollaisen kohtauksen ja tästä syystä jäin muista jälkeen enkä ehtinyt hiihtää koko lenkkiä, palatessani pukuhuoneeseen alkoi nälviminen hitaudestani jolloin ärähdin takaisin ja mainitsin kolarista, hetken päästä kiusaajat pyysivätkin anteeksi koska eivät olleet tienneet. Mistäpä olisivat voineetkaan kun ei muutenkaan kiinnostanut kanssani jutella. Joskus olen miettinyt että olisiko itsetuntoni yhtään parempi jos kiusaamista ei olisi ollut?
Silloin kun ajoimme tuon kolarin vaarin kanssa, olimme matkalla katsomaan isääni joka oli katkaisuhoidossa, jälleen. Olisiko sitäkään siis tapahtunut jos isä ei olisi alkoholisti? Kolarista ei mitään vammoja jäänyt, enkä käynyt edes lääkärissä sen jälkeen, enemmän säikähdin. Talvella pelkään vieläkin jos renkaat lähtevät yhtään luistamaan.
Yläaste ikäisenä otin yhteyttä velipuoleeni, josta jo aikaisemmin mainitsinkin. Olin aina tiennyt että minulla on veli, jossain. Tiesin hänestä etunimen ja iän, siinä kaikki. Liekö ollut tuo samainen kerta kun isä oli katkaisussa, kävimme vaarin kanssa isän kotona, aloin tutkia isän kirjeitä (tiedän, ei saisi) ja löysin elatusmaksupaperin. Paperista löysin veljeni koko nimen jonka perusteella jo samana iltana selvitin hänen puhelinnumeronsa. Meni vielä jonkin aikaa ennen kuin uskalsin ottaa yhteyttä ja teinkin sen tekstiviestillä jonka jälkeen veljeni soitti minulle. Tapasimme muutamia kertoja tuon puhelun jälkeen ja pidimme yhteyttä tiiviisti, sittemmin yhteydenpito on hiipunut ja nykyään kuulumiset luetaan vain facebookista. Noihin aikoihin aloin myös viettää enemmän viikonloppuja isällä, siis aina kun isä oli selvä. Muistan yhden erittäin vahvan pettymyksen, oli perjantai päivä ja olin koulussa, vaari soittaa ja ilmoittaa että isä on taas reissuillaan eikä tule hakemaan, seuraavalla tunnilla oli fysiikankokeet, puristin pulpetin reunoja rystyset valkoisena ja olin heittää koko pulpetin seinään. En muista miten koe meni, mutta kotimatkalla itkin ja itkin vielä kotonakin jolloin äitini ehdotti että menisin ammattiauttajalle. Kävin kouluterveydehoitajalla joka ohjasi minut perheneuvolan psykologille, kävin siellä ehkä kolme kertaa enkä saanut itsestäni mitään ulos. Olisinko tässä pisteessä nyt jos olisin jo silloin käsitellyt asiaa? Teininä elämä on muutenkin kovin vaikeaa ja alkoholistin lapsi patoaa kaiken sisälleen koska ei luota kehenkään. Lisäksi ehkä jollain tasolla häpesin isäni juomista, puhuin kyllä avoimesti että isäni on alkoholisti mutta en ikinä kertonut kenellekään kaikkea mitä siihen liittyi.
Yläasteen jälkeen aloitin lähihoitaja opinnot, uusi koulu ja uudet koulukaverit, en ollut enää kiusattu vaan koulussa oli hyvä yhteishenki. Aloin myös ensimmäistä kertaa seurustella vakavasti, kihloihinkin mentiin mutta kolmen vuoden jälkeen tiet erosivat. Noihin aikoihin otin isäni elämässä vanhemman roolin. Suuntauduin opinnoissakin mielenterveys- ja päihdetyöhön, kuvittelin että osaisin parantaa isäni. Sitten jossain vaiheessa tajusin sen karun totuuden että alkoholisti juo tasan niin kauan kuin itse haluaa. Isä hyvitteli juomistaan hankkimalla milloin koiria milloin kissoja minulle, ensimmäinen koira jäi vaarin hoiviin isän oltua katkaisussa jotain sadatta kertaa, ensimmäinen kissa karkasi, toinen koira jouduttiin lopettamaan reilun vuoden vanhana, toinen kissa karkasi ja ihme ja kumma kolmas kissa on ilmeisesti vieläkin hengissä ja tallessa. Olin 16-17 vuotias kun ensimmäisen kerran soitin apua isälleni, hän soitti minulle ja sanoi tappavansa itsensä. Ja näitä puheluita tuli usein, niin usein että lakkasin soittamasta apua koska tiesin ettei se sitä kuitenkaan tee. Sitä voi miettiä miltä tuntuu lapsesta kuunnella oman isän itsemurhauhkauksia. Jokaisessa tällaisessa puhelussa hän sanoi aina olevansa huono isä, koita siinä sitten yrittää selittää "et sinä ole huono isä" kun totuus on aivan toinen, ei voi sanoa ihmiselle joka uhkaa tappaa itsensä että "joo ihan paska isähän sä ootkin".
Ollesssani noin 20-vuotias aloin seurustella itseäni 7 vuotta vanhemman miehen kanssa, jälkeen päin ajateltuna en edes tiedä mihin hänessä ihastuin, ehkä siihen että hän oli niin erilainen verrattuna aikaisempiin poikaystäviini. Pikkuhiljaa asia kävikin selväksi, seurustelin narkomaanin kanssa. Pian olinkin vankina suhteessa joka oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, en vain päässyt irti koska olin kuin kuka tahansa joka pysyy suhteessa päihderiippuvaisen kanssa tai väkivaltaisen ihmisen kanssa, uskoin parempaan. Erosimme kolme kertaa kolmen vuoden aikana, kunnes kolmannella kerralla en enää palannut takaisin. Tuon suhteen aikana minua hyväksikäytettiin niin paljon, minä olin se joka elätti meidät molemmat, olin autokuski, asuntoni toimi välillä kodittomien suojana yms. Silloin aloin huomata että monet kaverit olivat alkaneet pitää vähemmän yhteyttä, huomasin itsessäni muutoksen, en ollut enää sama iloinen minä vaan olin muuttunut aivan eri ihmiseksi, voin pahoin ja minua ahdisti. Onneksi huomasin merkit ajoissa ja ymmärsin lähteä suhteesta, en tiedä olisinko enää edes hengissä jos olisin jäänyt. Olisinko ikinä edes ryhtynyt koko suhteeseen jos en olisi alkoholistin lapsi?
Noin puoli vuotta eron jälkeen katkaisin välit isääni. Olin kavereiden kanssa viettämässä iltaa kun isä soitti, ensin en meinannut vastata koska tiesin että päissäänhän se on, mutta keverini kehoitti vastaamaan. Puhelu eteni aluksi hyvin, kunnes aloimme riitelemään, isäni kysyi minulta että olisiko elämäni ollut helpompaa jos häntä ei olisi, päätin kerrankin elämässäni olla rehellinen isälleni ja vastasin kyllä, elämäni olisi ollut helpompaa ilman sinua. Se oli viimeinen puhelu isän kanssa, isä löi luurin korvaani ja sillä hetkellä päätin että minun ei tarvitse enää kuunnella tätä. Pistin isän numeron estolistalle. Tämä jälkeen olen nähnyt isän kaksi kertaa, molemmilla kerroilla olen ollut raskaana. Lapsenlapsiaan isä ei ole koskaan nähnyt. Välillä mietin että vihaako meidän pojat mua isona kun en ole antanut heidän tutustua biologiseen vaariinsa. Toisaalta olen ajatellut että ehkä sitten kun pojat ovat vanhempia ja ymmärtävät asioita niin kerron heille oikeasta vaaristaan, päättäkööt itse sitten haluavatko tavata, jos siis isä enää silloin on hengissä.
Viimeksi näin isän vaarin hautajaisissa. Itkin silloin paljon, itkin vaaria mutta itkin myös isää. Hetken minusta tuntui pahalta se, että isä on aivan yksin, juuri kukaan ei pidä häneen mitään yhteyttä. Näin hänestä kuinka pahalta hänestä tuntui se etten halunnut ottaa poikaani mukaan hautajaisiin ja se että olin raskaana eikä hänellä tule olemaan mitään roolia lasteni elämässä, hän tietää sen ja tietää myös miksi. Itse hän on elämäntyylinsä valinnut, vai onko? Onko alkoholismi kenenkään valinta? Alkoholismi on sairaus, mutta pitääkö kenenkään silti jaksaa loputtomiin katsoa toisen sairautta vierestä kun ei sille mitään mahda? Katsoin Arman- pohjan tähden alla- ohjelman jakson päihderiippuvaisista, Arman kysyi siinä yhdeltä riippuvaiselta että mikä tässä on kaikkein pahinta, niin vastaus oli että se kun kaikki ystävät ja sukulaiset ovat laittaneet välit poikki. Mutta ohjelmassa ei puhuttu mitään siitä mitä kaikkea päihderiippuvuus aiheuttaa läheisille, ei se ole helppo päätös laittaa niitä välejä poikki, mutta joskus on ajateltava itseään ja omaa jaksamistaan, varsinkin kun moni päihderiippuvaisen läheinen on elänyt elämäänsä monta vuotta sen riippuvaisen ehdoilla.
Joskus kun mietin elämääni taaksepäin tulee epäuskoinen olo sen suhteen missä olen nyt. Monista alkoholistien lapsista tulee alkoholisteja tai mielenterveysongelmaisia, itselläni ei ole kumpaakaan, tai mistä sitä tietää minkä diagnoosin saisin jos päätohtorille menisin. Olen naimisissa, minulla on kaksi ihanaa poikaa, vakituinen työpaikka. Elän siis erittäin hyvää elämää, olen onnellinen. Tässä kohtaa tuo otsikko on ehkä hieman harhaan johtava, elämäni ei ole hirveää. Monessa kohtaa elämäni aikana olisin voinut valita toisin, lähteä aivan eri suuntaan, mutta onneksi niin ei käynyt. Monissa asioissa on vielä työstämistä, lasinen lapsuus on jättänyt monia jälkiä ja kaikista en luultavasti pääse ikinä täysin eroon. Tulevaisuudessa haluaisin oppia olemaan avoimempi ja pystyä luottamaan ihmisiin ja sitä kautta luomaan uusia ystävyyssuhteita, tällä hetkellä tuntuu että olen kovin epäileväinen ihmisten suhteen, pelkään että loppujen lopuksi kehenkään ei voi luottaa vaan kaikki tulevat tavalla tai toisella petämään sen luottamuksen.
Joku ehkä ihmettelee tätä lukiessaan että miksi avaudun elämästäni näin ja "ketä kiinnostaa", tämä on minun tapani työstää asiaa ja minulle on ihan sama lukeeko tätä kirjoitusta kukaan loppuun saakka, pääasia on että sain tämän kaiken ulos itsestäni ja olen ylpeä siitä!
tiistai 5. heinäkuuta 2016
Reissussa
Kesän reissaamiset korkattu käymällä pikavisiitillä Joensuussa. Siskon tyttöni pääsi ripille, joten lähdettiin koko perhe tätä juhlistamaan. Majoituksessa olimme veljeni luona ja hehän ovat siis myös Justuksen kummeja. Sää todella suosi koko viikonlopun ja lapset ainakin pääsivät ulkoilemaan urakalla. Isompaa kuskattiin uimaan ja polkuautoradalle ja vauhtia tuntui riittävän. Pääsimme mekin miehen kanssa kiertelemään
kirppareita ihan rauhassa. Matkustaminen Justuksen kanssa oli varsinkin
menomatkalla hieman haastavaa, Justus kun ei oikein viihdy autossa ellei sitten nuku. Alkumatka menikin hyvin kun Justus nukkui, mutta loppumatka olikin yhtä huutoa, paluu matka sujui paremmin ja Justus nukkuikin melkein koko matkan.
Juhlat meni kivasti ja rippilapsi oli niin nättinä prinsessamekossaan. Seuraavat rippijuhlat tuolla porukalla ovatkin Lukaksen ja niihin onkin vielä 11 vuotta aikaa :)
On niin ihanaa kun lapsilla on paljon paikkoja joissa tykkäävät olla ja käydä, tätäkin Joensuus reissua odotettiin kuin kuuta nousevaa ja kyseltiin jatkuvasti että koska mennään, kotiinkaan ei olisi haluttu lähteä. Nyt sitten seuraavia kesäreissuja suunnittelemaan, miehen lomaan enään kaksi viikkoa aikaa ;)
Ensi sunnuntaina päästään taas juhlimaan, mieheni veljenpoika pääsee myös ripille, siinä ne kesän juhlat alkaakin olla.
Loppu kuusta sitten pääsee tämä mamma irtautumaan hetkeksi arjesta ja lähtee muiden mammojen kanssa juhlimaan vanhenemistaan. Ja jos sitä miehenkin kanssa jonkun pienen irtautumisen ottaisi kaksin, anoppi kun on luvannut poikia ottaa taas hoitoon jossain välissä. Kun nyt on viimeinkin oppinut avaamaan sen suunsa tuntemuksistaan niin huomaa kuinka paljon helpompaa on kun vain myöntää jos on väsynyt ja kaipaa hetken hengähdystä niin on ihmisiä jotka sen hengähdyksen mahdollistavat. Anopille kyllä erityiskiitokset tästä, hänestä on ollut tämän kevään ja kesän aikana korvaamaton apu.
 |
| Justus nauttii helteestä :) |
 |
| Kirpparilta löytyi aurinkolasit pikkuiselle |
 |
| Enon kätköistä löytyi hieman vanhempaa tuotantoa oleva lelu, jolla siis myös minä olen leikkinyt :) |
 |
| Lukas rippijuhlissa |
On niin ihanaa kun lapsilla on paljon paikkoja joissa tykkäävät olla ja käydä, tätäkin Joensuus reissua odotettiin kuin kuuta nousevaa ja kyseltiin jatkuvasti että koska mennään, kotiinkaan ei olisi haluttu lähteä. Nyt sitten seuraavia kesäreissuja suunnittelemaan, miehen lomaan enään kaksi viikkoa aikaa ;)
Ensi sunnuntaina päästään taas juhlimaan, mieheni veljenpoika pääsee myös ripille, siinä ne kesän juhlat alkaakin olla.
Loppu kuusta sitten pääsee tämä mamma irtautumaan hetkeksi arjesta ja lähtee muiden mammojen kanssa juhlimaan vanhenemistaan. Ja jos sitä miehenkin kanssa jonkun pienen irtautumisen ottaisi kaksin, anoppi kun on luvannut poikia ottaa taas hoitoon jossain välissä. Kun nyt on viimeinkin oppinut avaamaan sen suunsa tuntemuksistaan niin huomaa kuinka paljon helpompaa on kun vain myöntää jos on väsynyt ja kaipaa hetken hengähdystä niin on ihmisiä jotka sen hengähdyksen mahdollistavat. Anopille kyllä erityiskiitokset tästä, hänestä on ollut tämän kevään ja kesän aikana korvaamaton apu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)