perjantai 8. syyskuuta 2017

Raja

Joskus se tulee vastaan. Jossain vaiheessa on pakko myöntää itselleen että ei enää pärjää ilman apua. Mulle se raja tuli vastaan viikko sitten. Olo alkoi käydä niin ahdistavaksi ja pahaksi että oli pakko lähteä hakemaan apua. Varasin ajan työterveyshoitajalle ja se käynti olikin ehkä yksi elämäni vaikeimpia asoita. Kun on jollain tavalla yrittänyt aina pärjätä yksin niin se avun pyytäminen on hirveän vaikeaa. Terveydenhoitaja varasi mulle ajan psykologille ja taas jouduin selittämään saman tarinan hänelle. Nyt sitä tarinaa saakin sitten hetken toistella sillä nyt on vielä edessä kaksi käyntiä psykiatrille jolta saan, toivottavasti, lausunnon Kelaa varten. Eli ajatuksena olisi aloittaa Kelan tukema kuntouttavapsykoterapia.

Mieliala vaihtelee tällä hetkellä paljonkin, välillä on ihan hyvä olo ja fiilis ja välillä taas tuntuu ettei jaksa mitään eikä ketään,ahdistaa pelkkä ajatuskin vaikkapa töihin menemisestä.
Vaikka se avun pyytäminen olikin vaikeaa niin tuli helpottunut olo siitä kuinka hyvin asiat lähti eteneen ja mun asia otettiin todesta. Mulla on myös tosi kovat odotukset tuon psykoterapian suhteen, kun on jo hetken aikaa tiedostanut ja tunnistanut ne kaikki käytös- ja ajatusmallit jotka on muhun juurtunut, niin on vihdoin ihana ajatella että nyt mulla on mahdollisuus oppia niistä eroon ja kehittää tilalle uusia malleja. Toisaalta tiedostan myös sen että matka ei tule olemaan helppo, todennäköisesti tuun itkeen sen matkan aikana monesti mutta uskon että se kaikki kipu on sen arvoista.

Tässä ehkä toimii parhaiten sanonta "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää". Asiat ei häviä mihinkään vaikka niistä lakkaa puhumasta. Jossain vaiheessa ne nousee pintaan ja pahimmassa tapauksessa sitä romahtaa täysin jos niitä ei saa käsiteltyä.
Vaikka mä tällä hetkellä tarvonkin jossain käsittämättömässä itsekriittisyyden suossa, niin ainakin siitä olen itsessäni ylpeä että lähdin hakeen apua ennen kuin se lopullinen romahdus tuli vastaan.