Lapsettomat vs. lapselliset

Jostain kumman syystä meillä ihmisillä on tapana lähes tulkoon asiassa kuin asiassa ottaa se oma puoli ja hyökätä sitä toista puolta vastaan, omaa näkökantaa puolustetaan niin kiivaasti että ei huomata vaikka satuttaisimme sitä toista puolta sanoillamme ja mielipiteillämme. Tämä aihe josta nyt kirjoitan on tietysti siinä mielessä eriasia, että me ihmiset nyt väkisinkin kuulumme jompaan kumpaan ryhmään. Toki täytyy ottaa huomioon se, että vaikka kuuluu johonkin ryhmään niin se ei silti tarkoita sitä että sitä toista ryhmää vastaan täytyy hyökätä ja ns. puolustella omaa ryhmäänsä, ainakaan niin että satuttaa toista sanoillaan. Jostain syystä halusin nyt kirjoittaa aiheesta lapsettomat vastaan lapselliset. Törmäsin sosiaalisessa mediassa keskusteluun aiheesta ja siellä kovin kärkkäästi arvosteltiin toista osapuolta.
Lapsettomilta tuli paljon kommenttia siitä kuinka lapselliset, varsinkin äidit, pitävät itseään yli-ihmisinä ja kuinka lapsettomat eivät voi tietää väsymyksestä mitään koska heillä ei ole lapsia.
Lapsellisilta taas kommentit ovat olleet että lapsettomat ovat kovasti aina neuvomassa lasten kasvatuksessa vaikka eivät siitä mitään tiedä.
Itse en pidä itseäni yli-ihmisenä, tai yhtään parempana ihmisenä kuin lapsettomat. Mutta totta helvetissä olen ylpeä siitä kaikesta mitä olen tehnyt, synnytys ja yövalvomiset, joiden jälkeen vielä oltu se päiväkin pystyssä ja hoidettu lapset. Tai esikoisen ollessa pieni, alle vuoden ikäinen, ensin valvottiin yöllä pari tuntia lapsen kanssa ja sitten menin aamuvuoroon töihin, jonka jälkeen hoidettiin se lapsi ja kotihommat ennen kuin pääsin nukkumaan, jos sain nukkua. Tai kun itse olet 39 asteen kuumeessa, mutta silti ne lapset on hoidettava vaikka haluaisit vain nukkua peiton alla.
Kyllähän tuo vähän korvaan särähtää jos joku sanoo, että on kovin väsynyt kun nukkui vain 6 tuntia yöllä, kun itse saisi joskus nukkua sen 6 tuntia putkeen edes niin olisin onnellinen. Tosin en yleensä asiasta mainitse kuin että itseänikin väsyttää, ei kai sitä joka asiaa tarvi alkaa vertailemaan, että kumpi tässä nyt sitten on väsyneempi.

Toinen asia mikä on ainakin itselleni aiheuttanut viime aikoin pahan mielen on se, että lapselliset eivät saisi valittaa. "Mitäs teit lapsia" on aika yleinen kommentti jos vähänkään avautuu ongelmistaan. Se että äidit ja isät ovat alkaneet puhumaan ääneen väsymyksestä, yksinäisyydestä, uupumuksesta, masennuksesta yms. on hyvä juttu, miksi se sitten pitää heti torpata ja heittää jokin ikävä kommentti? Sitten kauhistellaan otsikoita kun isä tappoi perheensä, tai äiti hukutti lapsensa. Ja yleensä nämäkin uutiset saavat osakseen kommentteja "ei olisi lapsia pitänyt tehdä jos on noin vaikeeta". Nyt ihmiset sitä empatiaa vähän peliin. Ei kukaan ennen lasten saantia tiedä mitä se elämä tulee olemaan. Lapsi voi sairastella paljon, vanhemmilta voi mennä työpaikka alta, tai vanhemmista toinen voi sairastua vakavasti. Lapset on mulle kaikki kaikessa ja rakastan niitä enemmän kuin mitään muuta, mutta silti jos mua joku asia ottaa päähän niin kyllä vain valitan ja tulen valittamaankin.
Ja suosittelen kyllä muillekin vanhemmille, valittakaa aina kun siltä tuntuu. Ei sitä muuten saa ääntään kuuluviin jos sitä ei käytä! Ja lopettakaa ihmiset toisten arvostelu, jokainen elää kuten itse parhaaksi näkee, oli se sitten lapsettomana tai lapsellisena. Ei se tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä. Ja sellanen neuvo vielä, että lopettakaa se lapsettomien ahdistelu niillä vauva-kysymyksillä, on meinaan suunnattoman ärsyttävää kun jatkuvasti udellaan että jokos se pulla on uunissa, toiset ovat lapsettomia omasta halustaan ja toiset taas siitä syystä että eivät yksinkertaisesti voi saada lapsia, joten ajattele että se kysymyksesi saattaa jopa oikeasti pahoittaa toisen mielen.

Ja tämän avautumisen myötä, leppoisaa sunnuntaita kaikille :)

Aihe joka puhuttaa ja satuttaa

Luin eilen blogitekstin jossa bloggaaja kertoi kovin kärkkäästi lähinnä siitä kuinka hän ei halua koskaan olla lihava, sinänsä erikoinen postaus että ei kai sitä kukaan muukaan ole koskaan halunnut. Tuota tekstiä enemmän vereni sai kiehumaan ne kommentit joita tuo teksti oli saanut osakseen. Siellä muunmuassa kyseenalaistettiin laihduttamisen vaikeus, kun eihän se nyt vaikeata voi olla. Ja käskettiin läskejä lopettamaan se Heseaterioiden mättäminen. Näille järjenjättiläisille tässä nyt pari faktaa:
Lihavuus johtuu siitä että kaloreiden saanti ruuasta on isompi kuin energian kulutus. Tähän on vaikuttanut se, että ruumiillinen työ on vähentynyt ja ihmiset tekevät enemmän istumatyötä jossa ei ruumiillista rasitusta synny. Tämä selittää siis lihavuuden lisääntymisen, mutta yksittäisten ihmisten lihavuuden taustalla voi olla myös monia muita tekijöitä, kuten stressi, psyykkiset häiriöt ja unettomuus. Myös perimällä on vaikutusta lihavuuteen. Enkä edes lähde erittelemään niitä lukuisia sairauksia jotka vaikuttavat siihen ettei paino putoa vaikka kuinka yrittäisi. Myös monilla lääkkeillä on vaikutusta tähän.

"Nykyään tiedetään, että lihavuuteen taipuvaisilla ihmisillä aivojen toiminnan biologia on osittain erilaista kuin normaalipainoisilla. Sen seurauksena heillä on heikommat mahdollisuudet vastustaa nykyisen ruokamaailman houkutuksia. Lihavia henkilöitä ei voida syyttää itsekurin tai tahdonvoiman puutteesta, sillä taustalla biologisia eroja." Tässä suora lainaus Terveyskirjaston sivuilta.

Yksikään lihava ihminen ei varmastikaan ole ajatellut että haluaisi olla lihava, tai pyrkinyt lihavuuteen. Aivan samalla tavalla kuin ei päihderiippuvainen pyri päihderiippuvuuteen, tai masentunut ei ole masentunut koska haluaa olla. Kaikki meistä eivät omaa hyvää itsekuria ja nauti liikkumisesta, osalle se liikkuminen voi jopa olla tuskallista. Toisilla meistä on myös jo syntyessämme luotu ns. "huonot" geenit, lihavuuteen taipuvat geenit tai riippuvuuksiin taipuvat geenit. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Aikaisemmin se riippuvuuden kohde oli tupakka, nyt se on herkut. Kuten kuka tahansa riippuvainen minäkin pystyn olemaan ilman herkkuja jos haluan, mutta ei se piru vie helppoa ole ja silloin kun ratkean niin ajattelen että siinä tuli taas yksi epäonnistuminen, että mitäs tässä enää yrittämään. Sitten tulee vielä kommenttia, että "eihän se laihtuminen nyt niin vaikeaa ole", no ei varmaan ole jos sulla on hyvä aineenvaihdunta, hyvät geenit ja hyvä itsekuri.

Ihmisillä saa olla mielipiteitä, mutta siinä vaiheessa kun mielipiteesi loukkaa toista ihmistä, niin ole hyvä ja pidä se omana tietonasi. Niin kauan kun et tiedä toisen elämästä yhtään mitään, niin älä ala sitä arvostelemaan ja ala neuvoa kuinka pitäisi elää. 

Mukavaa sunnuntai päivää kaikille, nauttikaa elämästä!

Läski äiti

Luin tuossa pari päivää sitten Jenny Lehtisen kirjoittaman jutun äideistä jotka ovat ikuisia laihduttajia ja se kolahti ja kovaa. Itsehän olen laihduttanut esikoisen syntymästä saakka milloin enemmän, milloin vähemmän. Olen ostanut fitfarmin dieettejä, voittanut jonkun nettivalmennuksen fb kilpailussa, ollut Dukan dieetillä ja yksi puhdistusdieettikin tullut testattua. Niitä dieettejähän jaksaa aikansa, kunnes sitten palaa taas siiihen vanhaan ja kaikki karistetut kilot kiipeävät takaisin.
Tuon jutun luettuani aloin oikeasti ajattelemaan että onko tässä mitään järkeä? Joka kerta ollessani dieetillä olen joutunut ostamaan ja tekemään itselleni erikseen ruuat, useimmiten ne ovat olleet pelkkää salaattia proteiinilisällä koska omaan niin huonon mielikuvituksen ruuanlaiton suhteen. Pelkkää salaattia kun puputtaa menemään monta viikkoa niin eihän sitä kukaan jaksa! Kyllä siinä alkaa näkyä pizza- ja hampurilaishallusinaatioita silmissä. Nyt vielä kun esikoinen on alkanut nirsoilla ja pelata ruokansa kanssa, päätin että nyt saa dieettihömpötykset riittää. Jos ei tavallisella ruualla ja liikunnalla kilot karise niin kulkekoon mukana sitten! Pakko tähän väliin lisätä ettei tuo liikuntakaan ole vahvimpia puoliani ja sen saralla pitäisikin koittaa parannusta tehdä. Mutta miksi ihmeessä pitää koko ajan tavoitella sitä unelma vartaloa, jota ei todennäköisesti tule koskaan saamaan vaikka söisi loppu elämänsä salaattia, sen verran on tuota löysää nahkaa eturepussa että ei se siitä salaattia syömällä häviä.

Itselläni on itsetunto ongelmia enemmän ja vähemmän, mutta nyt päätin että perkule opettelen rakastaan tätä kroppaani jokaisen muhkuran ja löllykän kanssa, oli ne mukana loppu elämän tai ei. Se että stressaa koko ajan painonpudotuksesta ei ainakaan edistä sitä painon putoamista. Toivottavasti myös markkinoinnissa ollaan ottamassa sitä suuntaa että mainoksissa näkyy muitakin kuin laihoja malleja, H&M tässä tekikin jo mainoksen jossa esiintyi erinäköisiä, erikokoisia ja ennen kaikkea erilaisia naisia.

Mä yleensäkin ihmettelen, että mistä se ajatus äitien päähän on tullut että mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen pitää olla vanhoissa mitoissa? Siinä sitten hypätään salilla ja vaa'alla, jumpassa ja vaa'alla, lenkillä ja vaa'alla. Kohta herätäänkin siihen että mihin se vauvavuosi hävisi? Nainen ei ole henkisestikään entisensä synnytyksen jälkeen, vaan hänestä on tullut äiti. Äiti joka ajattelee lapsensa parasta aina ennen omaa parastaan, äiti joka juo kahvinsa ja syö ruokansa kylmänä koska lapsi tarvitsee huolenpitoa ensin. Miksi ihmeessä äidin pitäisi sitten ulospäin näyttää kuin ei koskaan olisi lasta saanutkaan?

Jennyn kirjoitusta lainaten: "Ihan oikeasti: kuinka moni meistä oikeasti ajattelee omasta äidistään, että kylläpä siinä olisi ollut hyvä äiti ja kaikin puolin parempi ihminen, jos se vain olisi ollut viisi kiloa kevyempi? Tai mummo perkele, liian pehmeä oli sylinsä! 20 kiloa olisi pitänyt mummon olla pienempi, niin minullakin olisi ollut mukavaa!" Niinpä!
Olkaamme kaikki sellaisia kuin olemme, olkaamme ylpeitä muhkuroistamme, niissä muhkuroissa ovat vauvamme köllötelleet, läskien alla suojassa maailman pahuudelta. Nyt ne lapset rutistelevat läskejämme ja rakastavat meitä juuri sellaisina kuin olemme, rakastakaamme siis itsekin itseämme sellaisina kuin olemme <3