Juhannus

Juhannus meni tänä vuonna niin että aattona olimme isäpuoleni luona maalla, niinkuin joka vuosi. Grillattiin, saunottiin ja ulkoiltiin. Tuo paikka on meille kovin tärkeä sillä onhan siellä juhlittu jopa meidän häämme. Joka kesä käymme maalla nauttimassa ulkoilmasta ja ulkosaunasta, sekä tietysti vaari vie meitä veneilemään. Tarkoitus on tänäkin kesänä päästä vielä pidemmän kaavan kautta vierailemaan vaarilla. Tällä kertaa emme voineet jäädä yöksi koska miehellä oli töitä lauantaina, vuorotyöläisen elämää siis.

 Toivottavasti tuosta paikasta tulee myös Justukselle yhtä tärkeä kuin se on Lukaksellekin.

                                   Ilmakin oli oikein suotuisa ja kelpasi ulkona oleskella.

                                                  Vaari ja Lukas grillaushommissa.

Hirviemo kahden vasansa kanssa kävi myös katselemassa touhujamme,kovin lähelle eivät tosin uskaltaneet.

Nyt kun olen alkanut työstämään noita omia lapsuus traumojani niin olen myös pikku hiljaa alkanut puhumaan tunteistani. Eilen oli pahaolo ja eräs asia painoi mieltäni, mieheni oli töissä joten laitoin hänelle viestiä ja kerroin miltä minusta tuntuu ja kas kummaa olo helpottui ainakin hieman kun sai asiasta puhuttua vaikkakin tekstiviestillä, mutta ehkä vielä joskus opin puhumaan kasvotustenkin. Ei tästä voi olla suunta kuin ylös päin. Aikaisemmin olisin pitänyt asian sisälläni, murhetinut ja vatvonut asiaa yksin. Tosin ehdin nytkin asiaa vatvoa yksinäni ennen kuin pystyin siitä avautumaan, mutta nyt todella huomaa että se avautuminen kannattaa, asia ei paina mieltäni enää ollenkaan niin paljoa. 

Sain myös viime blogikirjoitukseni jälkeen kannustavan viestin eräältä ihmiseltä, ihana huomata etten ole ainoa joka kamppailee tälläisten ongelmien kanssa ja kuulla että niistä todella voi selviytyä. Mulle saa todellakin laittaa rohkeasti viestiä aiheesta kuin aiheesta ja palautetta blogista. Nyt nämä kirjoitukset syventyvät ehkä enemmän minuun itseeni kuin lapsiin ja perheeseen, mutta eikös sitä sanota että "onnellinen äiti, onnelliset lapset" eli ihan tämän perheen takia olen alkanut tätä itsetutkiskelua harrastaa :)

Itsetunto ja sata muuta murhetta

Taas on virähtänyt tovi viime kirjoittelusta. Ristiäisten jälkeen alkoi tulla vastoinkäymisiä ja tuntui että nyt vaan kaikki hankaluudet kasaantuvat samaan aikaan niskaan. Lasten kanssa on siis kaikki hyvin, siitä ei ole kyse vaan ihan muista asioista joita en nyt ala enempää avaamaan, koska asioihin liittyy muitakin ihmisiä jotka eivät välttämättä halua asioita julkiseksi. Sen verran olen alkanut näiden vastoinkäymisten myötä tutkimaan omaa itseäni että olen havainnut kuinka paljon lapsuuden traumat vaikuttavat yhä elämääni ja käyttäytymiseeni vaikka olen koittanut sulkea sen kaiken ulkopuolelle. Törmäsin netissä aivan sattumalta Vau.fin artikkeliin josta löysin paljon itseeni sopivia kohtia.

Ensimmäisenä huono itsetunto; tämä on vaivannut minua aina, mutta lasten saamisen jälkeen vielä enemmän. Kehoni on muuttunut niin paljon ja sitä on ollut todella vaikea hyväksyä. Esikoisen syntymän jälkeen kokeilin useampiakin dieettejä ja sainkin painoa jonkin verran pudotettua, mutta kerran kun repsahdin niin luovutin ja palasin vanhaan ja kilot tulivat takaisin. Nyt toisen lapsen jälkeen raskauskiloja on tuplasti ja motivaatio niiden karistamiseen hävinnyt, en pidä yhtään peilikuvastani tällä hetkellä vaikka toisaalta yritän uskotella itselleni että olen ihan hyvä näin ja se mitä olen saanut palkinnoksi on jotain niin ihanaa ja täydellistä että viis siitä miltä näytän. Vaan kun ei itsestä tunnu hyvältä niin ei kai sitä voi näyttääkään hyvältä.

Toiseksi luottamuspula; minulla on oikeastaan vain yksi hyvä ystävä jolle voin kertoa kaiken, siis ihan kaiken. Muutenkaan elämässäni ei ole moniakaan ihmisiä joihin luottaisin täysin. Yksi tärkeä ihminen petti luottamukseni, hän on pyytänyt anteeksi ja nyt yritämme rakentaa sitä luottamusta uudelleen joka ei siis ole minulle todellakaan helppoa.

Kolmanneksi tunteet ja niistä puhuminen; liittyy ehkä myös edelliseen kohtaan, minun on vaikeaa puhua tunteistani tai sanoa mitä minä haluan. Pelkään sanovani jotain tyhmää ja nolaavani itseni. Eräänlainen miellyttämisen halu ehkä siis, sanon sen mitä kuvittelen muiden haluavan minun sanoa. Tämä ehkä liittyy myös siihen että yritän vältellä konflikteja, en pidä riitelystä joten yritän vältellä sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista ja tämä aiheuttaa sen etten sano miltä minusta tuntuu tai mitä minä haluan. Osaksi myös huono itsetunto vaikuttaa siihen etten uskalla tuoda mielipiteitäni julki.

Neljänneksi tarve "hoitaa" ihmisiä; tästä ei ollut artikkelissa mainintaa vaan tajusin tämän vertaisryhmän kautta. Eli hakeudun sellaisten ihmisten seuraan joilla on ongelmia; alkoholistit, narkomaanit, mielenterveysongelmaiset... Kaikilla entisillä kumppaneillani on ollut jotain ongelmia ja tavallaan olen kai yrittänyt "parantaa" heitä, tai toivonut että koska isäni ei lopettanut juomista minun takiani niin tekisikö tämä ihminen sen vuokseni.

Artikkelin luettuani näytin sen myös miehelleni. Aloin myös etsiä lisää tietoa asiasta ja löysin facebookissa toimivat vertaistuki ryhmän alkoholistien aikuisille lapsille, on huojentavaa lukea heidän juttujaan ja ymmärtää etten ole yksin vaan kaltaisiani on monia. Olen saanut vinkkejä miten lähteä työstämään näitä asioita ja nyt parhaillaan luen kirjaa Virtahepo olohuoneessa, kirjasta olen oivaltanut jatkuvasti lisää omaa käyttäytymistäni ja ehkä pikkuhiljaa osaan myös muuttaa sitä.
Asiat eivät korjaannu sillä että niitä yrittää sysätä syrjään ja unohtaa, jossain vaiheessa se kipu on pakko kaivaa esiin ja käsitellä ja sitä yritän nyt itseni kanssa tehdä. Välillä mietin että olisiko kuitenkin helpompaa hakea ammattilaiselta apua, mutta en ole vielä rohkaistunut niin paljoa että uskaltaisin hakeutua ammattiauttajalle, varsinkin kun tuon luottamuspulan vuoksi täysin vieraalle ihmiselle avautuminen tuntuu aivan kamalalta ajatukselta.

Viimeisen viikon ajan olen ollut todella väsynyt ja tuntuu että suihkussa käyminenkin uuvuttaa aivan totaalisesti, epäilen että tämä johtuu nyt kaikista stressaavista asioista joita on tapahtunut. Miksi sen kaiken pitääkin aina kasautua kerralla?

Lapset voi hyvin ja Justus kasvaa tasaiseen tahtiin ja sehän on se pääasia. Olemme me tässä alkukesästä tehneet mukaviakin juttuja jotka ovat vieneet hetkeksi ajatuksia muualle. Olimme esikoisen kanssa Ähtärin eläinpuistossa ja pikkuinen oli mummulla hoidossa sen ajan. Miehen kanssa kävimme minilomalla Hämeenlinnassa, olimme hotellissa yötä ja katselimme kaupunkia, ihana pieni irtiotto ihan kaksin.

Olipahan siinä taas tekstiä kerrakseen, kiitos sinulle joka jaksoit lukea ja näin myös ehkä ymmärtää minua paremmin <3