Läski äiti

Luin tuossa pari päivää sitten Jenny Lehtisen kirjoittaman jutun äideistä jotka ovat ikuisia laihduttajia ja se kolahti ja kovaa. Itsehän olen laihduttanut esikoisen syntymästä saakka milloin enemmän, milloin vähemmän. Olen ostanut fitfarmin dieettejä, voittanut jonkun nettivalmennuksen fb kilpailussa, ollut Dukan dieetillä ja yksi puhdistusdieettikin tullut testattua. Niitä dieettejähän jaksaa aikansa, kunnes sitten palaa taas siiihen vanhaan ja kaikki karistetut kilot kiipeävät takaisin.
Tuon jutun luettuani aloin oikeasti ajattelemaan että onko tässä mitään järkeä? Joka kerta ollessani dieetillä olen joutunut ostamaan ja tekemään itselleni erikseen ruuat, useimmiten ne ovat olleet pelkkää salaattia proteiinilisällä koska omaan niin huonon mielikuvituksen ruuanlaiton suhteen. Pelkkää salaattia kun puputtaa menemään monta viikkoa niin eihän sitä kukaan jaksa! Kyllä siinä alkaa näkyä pizza- ja hampurilaishallusinaatioita silmissä. Nyt vielä kun esikoinen on alkanut nirsoilla ja pelata ruokansa kanssa, päätin että nyt saa dieettihömpötykset riittää. Jos ei tavallisella ruualla ja liikunnalla kilot karise niin kulkekoon mukana sitten! Pakko tähän väliin lisätä ettei tuo liikuntakaan ole vahvimpia puoliani ja sen saralla pitäisikin koittaa parannusta tehdä. Mutta miksi ihmeessä pitää koko ajan tavoitella sitä unelma vartaloa, jota ei todennäköisesti tule koskaan saamaan vaikka söisi loppu elämänsä salaattia, sen verran on tuota löysää nahkaa eturepussa että ei se siitä salaattia syömällä häviä.

Itselläni on itsetunto ongelmia enemmän ja vähemmän, mutta nyt päätin että perkule opettelen rakastaan tätä kroppaani jokaisen muhkuran ja löllykän kanssa, oli ne mukana loppu elämän tai ei. Se että stressaa koko ajan painonpudotuksesta ei ainakaan edistä sitä painon putoamista. Toivottavasti myös markkinoinnissa ollaan ottamassa sitä suuntaa että mainoksissa näkyy muitakin kuin laihoja malleja, H&M tässä tekikin jo mainoksen jossa esiintyi erinäköisiä, erikokoisia ja ennen kaikkea erilaisia naisia.

Mä yleensäkin ihmettelen, että mistä se ajatus äitien päähän on tullut että mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen pitää olla vanhoissa mitoissa? Siinä sitten hypätään salilla ja vaa'alla, jumpassa ja vaa'alla, lenkillä ja vaa'alla. Kohta herätäänkin siihen että mihin se vauvavuosi hävisi? Nainen ei ole henkisestikään entisensä synnytyksen jälkeen, vaan hänestä on tullut äiti. Äiti joka ajattelee lapsensa parasta aina ennen omaa parastaan, äiti joka juo kahvinsa ja syö ruokansa kylmänä koska lapsi tarvitsee huolenpitoa ensin. Miksi ihmeessä äidin pitäisi sitten ulospäin näyttää kuin ei koskaan olisi lasta saanutkaan?

Jennyn kirjoitusta lainaten: "Ihan oikeasti: kuinka moni meistä oikeasti ajattelee omasta äidistään, että kylläpä siinä olisi ollut hyvä äiti ja kaikin puolin parempi ihminen, jos se vain olisi ollut viisi kiloa kevyempi? Tai mummo perkele, liian pehmeä oli sylinsä! 20 kiloa olisi pitänyt mummon olla pienempi, niin minullakin olisi ollut mukavaa!" Niinpä!
Olkaamme kaikki sellaisia kuin olemme, olkaamme ylpeitä muhkuroistamme, niissä muhkuroissa ovat vauvamme köllötelleet, läskien alla suojassa maailman pahuudelta. Nyt ne lapset rutistelevat läskejämme ja rakastavat meitä juuri sellaisina kuin olemme, rakastakaamme siis itsekin itseämme sellaisina kuin olemme <3