En tiedä saiko koko tää avunhakuprosessi mun pään sisässä jonkin vinksalleen, vai mikä tuli, mutta nyt on tuntunut tuo ahdistuneisuus vain lisääntyvän. Olin yhteensä neljä päivää pois töistä, ensin vapailla ja sitten lasten kanssa flunssassa, ja noiden päivien jälkeen jotenkin koko töihin paluu alko tuntuun kilometrin korkuselta askelmalta. Mua ahdisti ajatellakin sitä. Ei niinkään sen takia ettenkö viihtyisi siellä, vaan sen takia että tiedän etten pysty tällä hetkellä antaa itestäni niin paljon kuin haluaisin ja lisäksi sosiaaliset tilanteet ahdistaa mua just nyt tosi paljon, joudun siis kauheesti tsemppaan itteeni että pystyn sen 8 tuntia oleen "normaali", jonka jälkeen oon aivan uuvuksissa siitä. Kotona tuntuukin sitten ettei jaksaisi oikein mitään enää ja se on tietysti perheeltä pois. Perhe on kuitenkin mun ykkös prioriteettini ja haluan todellakin niistä pienistäkin voimistani antaa kaiken niille.
Lisäksi musta tuntuu etten osaa enää käsitellä mitään vastoinkäymisiä tai negatiivisia asioita muuten kuin itkemällä, joten sekin pelottaa että töissä tulee joku sellainen tilanne että mä vaan pillahdan itkeen. Sitten mä kierrän kehää, ensin ahdistaa mennä töihin, sitten ajattelen niitä ahdistuksen syitä, alkaa ahdistaa lisää koska koen olevani paska työntekijä ja paska työkäveri, ja taas tajuan etten tosiaan voi mennä tässä kunnossa töihin vollottaan ja siitä se kehä alkaa taas.
No nyt oon sitten sairaslomalla, ainakin 16.päivään saakka. Katotaan sitten uudestaan kuinka paljo ahdistaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä että oon varmaan loppu elämäni saikulla. Vaikka toisaalta, ei tää kotona istuminenkaan hyvää tee, liikaa aikaa ajatella ja ahdistua. Nyt mä vaan odotan että pääsisin alottaan sen psykoterapian, mun kaikki toivo on nyt siinä, että saisin sieltä apua. Ei näiden ajatusten kanssa yksin selviä. Yksin, se on se miltä musta tällä hetkellä tuntuu, oon niin yksin tän asian kanssa. Vaikka oon puhunu asiasta ja koittanut kertoo miltä musta tuntuu niin silti tuntuu siltä ettei kukaan taida ihan täysin ymmärtää. Tai ehkä pari ihmistä ymmärtää, ja nekin on niitä jotka on joskus olleet itse vastaavassa tilassa.
Toisaalta mä kyllä ymmärrän varsin hyvin ettei muut ymmärrä, en mäkään ymmärrä. Eihän mulla pitäis mikään huonosti olla. Mulla on mies, ihanat lapset, me ostettiin just oma koti, mulla on vakituinen työ, vieläpä sellainen jossa mä viihdyn. Kyllä mä itekin ihmettelen että mikä tässä nyt sit oikeen ahdistaa ja masentaa. Ne ei vaan nuo kaksi asiaa tunnu katsovan aikaa eikä paikaa kun päättävät hyökätä. Ahdistus ja masennus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti