Viimeinen valitusvirsi

Viimeisestä kirjoituksestani on jo melkein 3 vuotta aikaa. Silloin päätin laittaa blogin kohdalta pillit pussiin, mutta nyt halusin oksentaa koko tämän kevään tapahtumat jonnekin.

Se päivä oli 31.3.2020, korona-rajoituksia oli takana vasta pari viikkoa. Istuimme perheen kanssa olohuoneessa katsomassa tv:tä, kello oli noin 17.30 illalla. Ovikello soi... Mietin että kuka ihme siellä  nyt on, emme odottaneet ketään kylään. Mieheni meni ovelle ja hetken päästä huuteli, että minua kysytään. Ovella seisoi kaksi poliisia, ymmärsin heti millä asialla he ovat. He kysyivät, että onko Pasi Korhonen minun isäni, vastasin myötävästi jolloin he kertoivat että isäni on löydetty menehtyneenä kotoaan. Vaikka olin osannut odottaa tämän päivän joskus koittavan, niin romahdin itkuun. Poliisit lähtivät jonkin ajan päästä ja minä itkin edelleen. Nyt oli pakko lapsillekin kertoa, eiväthän he isääni koskaan nähneet, mutta ihmetyttihän se miksi äiti itkee. Samantien aloin myös huolehtimaan, että isän sisaruksille pitää saada tieto. Kenenkään puhelinnumeroita minulla ei ollut, joten jouduin tekemään selvitystyötä ensin. Sain kuitenkin lopulta isän kahteen veljeen yhteyden, molempien puheluiden aikana itkin.

 Pari päivää myöhemmin alkoi hautajaisten suunnittelu. Koska isä oli kuollut kotonaan hänelle tehtiin ruumiinavaus ja kuolinsyytutkinta. Siunauspäiväksi sovittiin 25.4.20. Päädyimme siihen, että kulujen säästämiseksi isä tuhkataan ja uurna kätketään isovanhempieni hautaan. Kuolinpäiväksi kirjattiin 24.03.20, eli isä ehti olla kotonaan kuolleena viikon verran ennen kuin hänet löydettiin. Löytäjä oli paikallinen taksikuski, joka oli isää kuljettanut asioilla aina eläkkeen maksupäivänä, isä oli aina tilannut kyydin jo pari päivää aikaisemmin, tällä kertaa tilausta ei kuulunut. Juttelin tuon taksikuskin kanssa puhelimessa ja kävimme läpi tuon hetken. Surullista on se, ettei ketään muuta "kiinnostanut" ettei isästä ollut havaintoja. Tosin, eihän kukaan ollut hänen kanssaan missään yhteyksissä ollut vuosiin. Isä itse halusi erakoitua.

 Isällä oli kissa, Lilli. Kun isä kuoli oli epäselvyyttä siitä missä kissa oli. Vahva epäily oli kuitenkin siitä, että se olisi jäänyt ulos. Soitin alueen löytöeläinkotiin ja kysyin miten kissan kanssa toimitaan, he olivat sitä mieltä että sinne voisi viedä loukun mutta he eivät ehtisi loukkua tarkistamaan, joten se jäisi minun vastuulleni. Kerroin, ettei minulla ole aikaa ja voimia tässä tilanteessa alkaa siellä ravaamaan loukkua katsomassa, joten he totesivat että sitten kissa jää ulos. Tätä en pystynyt hyväksymään ja laitoin vielä Eläinten pelasturinki-ryhmään facebookissa ilmoituksen ja lopulta Kissankulma otti asian hoitaakseen. He saivat kissan loukutettua ja lopulta löysivät sille vielä uuden kodin 💗

Isän siunaustilaisuudessa oli läsnä isän sisarukset, sekä tietenkin minä ja veljeni. Tilaisuus oli pieni ja kaunis, itkin, mutta en niin paljoa kuin taatani hautajaisissa. Ennen siunaustilaisuutta pappi pyysi muistelemaan isää ja hänen elämäänsä. Kirjoitin hänelle isän elämästä ja sain isän sisaruksilta paljon hyviä muistoja isästä, tajusin että hän oli paljon muutakin kuin alkoholisti. Tuosta papille kirjoittamastani kirjeestä muodostin jonkinlaisen muistovärssyn isälleni.

Minun isäni

Minun isäni oli huumorintajuinen ja lämmin ihminen. 

Minun isäni oli sosiaalinen ja kiltti ihminen. 

Minun isäni oli rakastava ja kannustava. 

Minun isäni oli herkkä, liian herkkä. 

Tuli aika jolloin kaikki muuttui, se tapahtui hitaasti ja vähitellen. 

Minun isäni ei ollut enää huumorintajuinen ja lämmin, hän oli katkera ja masentunut. 

Minun isäni ei ollut enää sosiaalinen ja kiltti, hän oli erakko ja vihainen. 

Minun isäni ei ollut enää rakastava ja kannustava, hän katkaisi välit kaikkiin läheisiinsä. 

Mutta minun isäni oli herkkä, liian herkkä. 

Minun isäni tuhosi sairaus niemeltä alkoholismi. 

Se vei minulta isän, lapsiltani isoisän, sisaruksiltaan veljen. 

Minun isäni ei ollut enää minun isäni, hän oli alkoholisti. 

Mutta hän oli herkkä, liian herkkä. 

Minun isäni on poissa, taivaan Isän kodissa. 

Minun isäni tappoi sairaus nimeltä alkoholismi. 

Minun isäni oli herkkä, liian herkkä käsitelläkseen maailman pahuutta. 

Aivan liian herkkä.

 

 Isän kuolema laukaisi minussa taas masennusjakson, moni asia jäi minun hoidettavakseni ja tuntuu etten ole ehtinyt varsinaista surutyötä tekemään ollenkaan. Kävin masennusoireiden vuoksi lääkärissä ja sain lähetteen mielenterveyskeskukseen, jossa olen nyt käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla keskustelemassa noin parin viikon välein. Lisäksi pääsin jo ennen isän kuolemaa mukaan Lasinen lapsuus- verkkosivuston nettiryhmään, joka alkoi toukokuun alussa. Koin että tuon ryhmän aloitus tuli itselleni hyvään aikaan ja olen päässyt purkamaan isän kuolema jälkeisiä tunteita myös siellä. Sieltä sain myös vinkin, että voisin laittaa isäni mukaan kirjeen hänelle. Kirjeessä kerroin isälle, että olen viimein ymmärtänyt että sairaus nimeltä alkoholismi teki hänestä sellaisen persoonan kuin hän loppu aikoinaan oli. Ja etten enää tunne vihaa enkä katkeruutta häntä kohtaan, vaan ainoastaan surua siitä miten hänen elämänsä päättyi ja mitä kaikkea muuta se elämä olisi voinut olla. Isän uurna laskettiin eilen 26.06.20 isovanhempieni hautaan, uurnan mukaan laitoin kirjeen.

 

 Keskustelimme ryhmässä tuosta kirjeestä ja siitä kuinka kaunis tapa se oliskaan muistaa edesmennyttä ihmistä. Ehkä laitan omiin hautaustoiveisiini, että haluan minua muistelemaan tulevien ihmisten tuovan kukkien sijasta kirjeen 💗

Uskon, että isäni on nyt saavuttanut sen rauhan mitä hän ei koskaan eläessään löytänyt. En tiedä onko väärin sanoa, että hänen kuolemansa oli helpotus, mutta sitä se todella oli. Kaikille.

Nyt uskon, että tämä blogi taas hiljenee. Jatkan omaa matkaani, omaan tahtiini. Paljon on tultu eteen päin siitä kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, mutta silti on vielä matkaa jäljelläkin. Kiitos kaikille lukijoille, toivottavasti edes joku on rohkaistunut käsittelemään omaa menneisyyttään blogini avulla.