Elämää ja kuolemaa

Tänään oli yhden elämääni isoisti vaikuttaneen ihmisen hautajaiset. Rakas taatani saatettiin viimeiselle matkalleen. Eihän siellä kyyneleiltä vältytty. Hautajaiset oli kauniit ja taataa muisteltiin kauniilla sanoilla. Itse en kyennyt puhumaan koska olin niin herkässä mielentilassa että itkin aina kun joku muu muisteli taataa. Itselläni on muistoja taatasta paljon, vietinhän Viljakkalan mummolassa ison osan lapsuuttani. Taatalla oli aina aikaa touhuilla meidän lastenlasten kanssa ja hän oli itsekin mieleltään kuin pieni lapsi ja keksi kanssamme kaikenlaisia kommelluksia joista sitten mummu meille nalkutti. Taatan kanssa käytiin ongella, talvella pilkillä, pyöräilemässä, uimassa, tehtiin puuhommia, joista muistona on sääressä arpi jonka sain kun löin kirveellä siihen. Taatan kanssa ei ollut koskaan tylsää, hän kolasi talvella katolta lumet isoksi kasaksi jonne sitten me mukulat hypimme katolta, tästäkin mummu motkotti kun katolla kiipeilimme. Koska oma lapsuuteni oli niin rikas juuri taatan ansiosta, niin toivoisin omille lapsilleni samaa. Valitettavasti oma isäni ei pysty niitä saappaita täyttämään, joten vaarin virkaa toimittaa isäpuoleni sekä tietenkin mieheni isä, molemmat aivan loistovaareja :) Vaarit tuntuukin tällä hetkellä olevan tuon uhmaikäisen tärkeimmät ihmiset, vaari kun on läsnä niin kukaan muu ei saa laittaa kenkiä jalkaan tai takkia päälle. Se on suuri rikkaus että lapsella on paljon läheisiä ihmisiä pitämässä huolta ja touhuamassa heidän kanssaan. Etenkin isovanhemmat ovat tässä isossa roolissa, vanhemmilla kun ei usein ole aikaa eikä energiaa touhuilla lasten kanssa, mutta isovanhemmilla sitä tuntuu riittävän, ihan kuin heistäkin tulisi lapsia jälleen. Koska omaa lapsuutta ei takaisin saa, täytyy yrittää luoda omille lapsille yhtä hyvä ellei parempikin lapsuus jotta heilläkin olisi ihania muistoja joita kantaa mukanaan.

Lepää rauhassa taata, olet rakas ja muistoissa ikuisesti <3

Elämä jatkuu sinussa <3