Kiitos äiti!

Olen paljon lueskellut muiden lasista lapsuutta eläneiden kokemuksia sekä katsellut nyt uudestaan Ylen Pullopostia lapsuudesta- dokumenttisarjaa ja olen tajunnut kuinka onnekas olenkaan ollut etten ole joutunut elämään saman katon alla alkoholisti isäni kanssa. Se että isän alkoholismi olisi ollut oikeasti osa joka päiväistä elämää olisi varmasti tehnyt kaikesta monin kertaisesti raskaampaa. Onhan se toki ollut ajatuksissa jatkuvasti, mutta poissa silmistä kuitenkin. Minun ei ole tarvinnut koulumatkalla miettiä että onko isä kännissä vai ei, ainostaan olen miettinyt tuleeko isä hakemaan viikonlopuksi vai ei. Monissa näissä tarinoissa on myös kuulunut se katkeruus äitiä kohtaan, koska äiti on antanut perhe-elämän mennä siihen että kaikki elävät alkoholistin ehdoilla. En tiedä olenko koskaan kiittänyt äitiäni siitä että hänellä oli voimia erota isästä minun ollessani kaksi vuotias, olen ehkä toiminut juurikin päin vastoin ja joskus jopa ollut vihainen siitä että äitini on alkoholistin kanssa lapsen mennyt tekemään, nyt kun itse on asiaa alkanut ajatella usealtakin eri kantilta niin ymmärrän myös paremmin äitiäni.

Myös se että on itse tullut äidiksi on avannut silmiäni, moni ei ymmärräkään kuinka vaikeaa se lapsen parhaaksi toimiminen onkaan. Joutuu tekemään monia tulevaisuutta koskevaa päätöstä joista ei koskaan voi olla varma että teenkö nyt oikein, pakko vain sormet ristissä toivoa että ei ole mokannut. Äitini ei koskaan estänyt minun ja isäni tapaamisia, vaikka syitä olisi varmasti ollut. Isällä oli aina mahdollisuus sovittuna aikana tavata minua, se olikin sitten isästä kiinni tapahtuiko niin. Sitä olisiko ollut parempi eristää isä elämästäni jo ollessani lapsi, emme tule koskaan saamaan selville. Mutta uskon vakaasti että äitini on ajatellut vain ja ainoastaan minun parastani kun ei ole eristänyt isää elämästäni. Ehkä olikin parempi että itse tajusin ajan kuluessa, että alkoholistin pitäminen elämässä ei loppujen lopuksi aiheuta muuta kuin surua ja pettymyksiä.

 Minusta ei pitänyt koskaan tulla äitiä, en halunnut lapsia. En tiedä pelkäsinkö sitä että en osaisi olla riittävän hyvä äiti, olenhan kokenut aina olevani riittämätön mihin vaan. Esikoinen kun sitten yllättäen päättikin tulla maailmaan oli minulle samantien selvää että minusta ei ole aborttia tekemään, ja sitä päätöstä en ole koskaan katunut. Lasten saaminen ja äidiksi tulo on muuttanut ajatusmaailmaani järjettömän paljon, se rakkaus mitä omaa lastaan kohtaan tuntee on jotain niin suurta, tekisin mitä vain lasteni puolesta. Silloin kun lapsi tulee halaamaan ja sanoo "minä rakastan sinua äiti", sillä hetkellä tuntee olevansa riittävän hyvä äiti. Täydellistä äitiä ei ole olemassakaan, mutta jokainen lastaan rakastava ja lapsen parasta ajatteleva äiti on hyvä äiti.
Äitini kirjoitti kerran facebookkiin olevansa ylpeä siitä kuinka hyvä äiti minä olen, aloin miettimään että niin mistähän se äidin malli on tullut? Jos oma äitini ei olisi tehnyt niin paljon töitä, että isästäni huolimatta lapsuuteni oli hyvä eikä minulta koskaan puuttunut mitään, olisinko itsekään niin hyvä äiti?

Joten kiitos äiti, ilman sitä että olit hyvä äiti minulle, en minäkään olisi hyvä äiti pojilleni <3