Epävarmuus

Se on se piirre minkä olen viimeaikoina tiedostanut olevan kovin tiukassa minussa. Epävarmuus. Epävarmuus siitä että en ole riittävä, epävarmuus siitä että en osaa, epävarmuus siitä että en kelpaa tälläisenä, epävarmuus omista mielipiteistä ja niiden julki tuomisesta, epävarmuus siitä jääkö elämästäni puuttumaan jotain koska olen liian epävarma yrittääkseni toteuttaa unelmiani.
Välillä tuo epävarmuus saa aikaan ahdistusta, ahdistusta siitä että miksi pitää olla niin helvetin epävarma joka asiassa.

Mä ihailen ihmisiä jotka osaa ja uskaltaa sanoa oman mielipiteensä, vaikka se erois täysin enemmistön mielipiteestä ja osaa perustella mielipiteensä ja osaa myös olkia kohauttamalla jatkaa elämää kun toiset on juuri lytännyt sen mielipiteen. Koska mä en pysty siihen. Mä ehkä uskallan sanoa sen mielipiteeni, mutta kun sitä pitäisi perustella niin mä meen lukkoon. Ja siinä kohtaa kun ne muuta lyttää sen mielipiteen niin mä alan katuun sanojani, "olis pitäny olla vaan hiljaa". Mutta kun se hiljaa oleminen on sitä mitä mä oon tehnyt koko elämäni, nyt mun pitäis opetella oleen näkyvä sen näkymättömyyden sijaan. Mutta miten se onnistuu kun joka asiassa kokee olevansa se näkymätön?

Mä käyn keskustelut mun pään sisällä jo valmiiksi etukäteen, tiedän tai "tiedän" miten toinen tulee reagoimaan mun asiaan, ja sitten jätän sen sanomatta koska en halua riidellä. Sitten se asia vaivaa mua ja mä pyöritän sitä päässäni ja ahdistun siitä. Eli ei hyvä.

Mä haluaisin aina kuulua porukkaan, olla osa jotain, mutta aina mä tunnen olevani jotenkin erilainen, viallinen. Mä pelkään koko ajan että muut puhuu musta selän takana pahaa. Mä luen ihmisten käytöstä ja sanoja ihan omalla tavallani, tulkiten ne aina niin että musta ei tykätä. Ja sit mä ajattelen että oonko mä vainoharhanen, kuvittelenko mä vaan kaiken ja kohta mä en itekään tiedä miten asia on. Välillä vaan tuntuu että tää kaikki tekee mut vaan entistä hullumaksi. "Tunne lukkosi", niin kukaan ei kertonu että kuinka kipeeltä se lukkojen tunteminen tuntuu. Ennen mä olen pitänyt tota epävarmuuttakin ihan normaalina, mutta eihän se hitto vie ole normaalia mitenkään päin.

Mä haluaisin lähtee opiskeleen, vaihtaa kokonaan alaa. Mutta kun en uskalla, koska epävarmuus. "Ei me pärjättäisi taloudellisesti jos mä olisin koko päivänen opiskelija, työn ohessa en välttämättä jaksais käydä koulua. En mä kuitenkaan osais mitään." Eikö sinne kouluun mennä juurikin oppimaan niitä asioita? Miksi on niin pirun vaikeeta vaan heittäytyä?
Miksi tän elämän pitää olla niin pirun vaikeeta?

Jos mentäisiin 30 vuotta ajassa taakse päin ja mun isä päättäisikin raitistua ennen mun syntymään niin olisinko mä erilainen?