Kell' onni on, se onnen kätkeköön

Musta on koko elämän ajan tuntunut siltä, että jos olen onnellinen niin jotain pahaa on tapahtumassa. En voi ansaita sitä onnea. Mutta kuka sen onnen sitten ansaitsee? Ja miten se ansaitaan? Miksi sanotaan että jos olet onnellinen niin älä huutele siitä, tarkoittaako se sitä että jos hehkutat onneasi niin jotain pahaa tosiaan tapahtuu? Vai sitä että toiset tulevat kateellisiksi onnestasi? Mielestäni silloin kun on onnellinen on siitä myös oikeus iloita, eikä sitä pidä peitellä. Monet facebook kaverini ovat varmaan huomanneet kuinka olemme mieheni kanssa alkaneet jakaa kaikkia "ällösöpöjä" kuvia ja tekstejä toisillemme. Tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä että olemme löytäneet onnemme uudelleen tai paremminkin olemme rakastuneet toisiimme uudelleen.

Muutama kuukausi sitten olimme lähellä eroa, suhteemme oli ajautunut siihen pisteeseen että olimme lähinnä kämppiksiä yhteisten lasten kera. Sitä jotenkin itsekin sokeutui sille tilanteelle, ajatteli että kyllä se toinen siinä pysyy. Kunnes sitten tulee se hetki kun tajuat että ei se ehkä pysykään. Tämä ilmiö on ilmeisesti aika yleinen lapsiperheissä, lasten saannin jälkeen unohtuu se parisuhde ja keskitytään vain siihen perhe-elämään. Olinhan minäkin tästä lukenut, mutta niin se vain osui omallekin kohdalle. Meidän tilannetta pahensi vielä se ettei kumpikaan meistä osannut kertoa mitä haluaa ja tarvitsee, voidaan siis puhua kommunikointiongelmasta. Kun asia sitten niin sanotusti nostettiin pöydälle niin olimme molemmat sitä mieltä, että ero ei ole ratkaisu. Päätimme hakeutua ulkopuolisen ihmisen kanssa keskustelemaan, eli voisi kai puhua jonkinlaisesta pariterapiasta. Saimme ajan kunnan perheneuvolaan melko nopeasti, olimme kuitenkin aloittaneet keskustelun jo kahdestaan ja sen muutaman viikon aikana olimme puhuneet keskenämme enemmän kuin kahteen vuoteen. Perheneuvolassa kävimme suhdettamme alusta alkaen läpi ja huomasimme kuinka nopeasti kaikki oli edennyt, ei siis ihme ettemme tunteneet toisiamme kunnolla kun ei ollut aikaa tutustua kunnolla.

Olimme seurustelleet kolmisen kuukautta kun esikoinen oli jo tuloillaan, puolivuotta kun muutimme yhteen, 1½ vuotta ja menimme kihloihin, 2½ vuotta menimme naimisiin, 3½ vuotta toinen lapsi tulossa. Suhteemme aikana olemme muuttaneet 3 kertaa. Läheisiä ihmisiä on kuollut, äitini ja isäpuoleni erosivat, miehelläni ollut omat murheensa, koira jouduttiin lopettamaan, itselläni on työpaikka vaihtunut ja siellä aloitettiin kaikki nollasta. Eli tämän 4½ vuoden aikana on tapahtunut paljon stressaavia asioita, joten toisaalta ei ole ollenkaan ihme että oma parisuhteemme ajautui kriisiin. Toisaalta oli helpottavaa tajuta kuinka paljon on tapahtunut ja olemme kuitenkin yhdessä selvinneet kaikesta joten selviäisimme tästäkin.

Kuten jo aikaisemmin totesin, olemme rakastuneet uudelleen toisiimme. Suhteemme on nyt erittäin hyvällä pohjalla ja uskomme molemmat että olemme menossa kohti parempaa. Perheneuvolassa menemme käymään vielä uudestaan loppukesästä, ihan vain kertomassa kuulumiset, emme koe enää tarvitsevamme ulkopuolista apua vaan osaamme puhua keskenämme asioista.

Joka päivä katson poikiani ja mietin että mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän, olen niin onnellinen. Loppujen lopuksi kaikki meistä ansaitsevat onnen, ei pidä tyytyä mihinkään vähempään. Eikä pidä luovuttaa, vaan taistella sen onnen eteen, mikään ei tule ilmaiseksi. Eikä omaa onneaan kuulu piilotella, vaan siitä saa huudella ihan vapaasti.

Viime aikoina meidän perheessä on kuultu monta kertaa päivässä sanat: minä rakastan sinua. On ollut ihana huomata kuinka myös esikoinen on kiinnittänyt huomiota siihen että äiti ja isi halailevat ja suukottelevat enemmän ja muutaman kerran hän onkin tokaissut että "isi rakastaa äitiä" tai toisinpäin ja alkanut myös itse tunnustaa rakkauttaan muille. Rakkaus on asia jota ei kuulu piilotella ja sen asian opetan myös lapsilleni <3