Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä...

Näin laulaa Maija Vilkkumaa, voisin laulaa minäkin. Viime aikoina on oma lapsuus ja nuoruus pyörinyt vahvasti mielessä, tuntuu vaan että asiat on kovin sekaisin päässä eikä niistä tahdo saada minkään laista tolkkua. Joten ajattelin kirjoittaa ne ajatukset tähän blogiin, lähinnä selkeyttääkseni omaa päätäni ja heille jotka kokevat etteivät ole päässeet tarpeeksi lähelle minua tai eivät tunne minua.

Kesä -88, synnyin minä. Toivottu ja haluttu lapsi, isäni oli sanonut äidilleni että jos hän saisi pienen tytön niin kaikki olisi hyvin. Tai näin minulle on kerrottu. Tiedä sitten mistä isä olikin niin varma että tyttöhän se on, mitä jos olisin ollutkin poika? Olisinko kelvannut ollenkaan? No eipä sillä, ei ne asiat hyvin olleet vaikka olinkin tyttö. Isäni on moniongelmainen ihminen, on kaksisuuntaista mielialahäiriötä, paranoidista skitsofreniaa, alkoholismia, puhumattakaan niistä somaattisista vaivoista. Sitä mikä sairaus on seurausta mistäkin ei varmaan kukaan tiedä. Mummuni eli isäni äiti oli sitä mieltä että isän alamäki alkoi hänen erottuaan vaimostaan, eli isoveljeni äidistä (palaan tähän myöhemmin lisää). Itse epäilen että ne ongelmat ovat kehittyneet jo ennen sitä. Skitsofreniaa pidetään periytyvänä sairautena joka yleensä puhkeaa nuorena aikuisena, eli noin 20 vuotiaana. Näin epäilen myös isälleni käyneen ja sen myötä on tullut ne muut ongelmat, mutta eihän totuutta tiedä varmasti kukaan. Joka tapauksessa, olin 2-vuotias kun äidilleni riitti ja isä sai lähteä kävelemään. Itsehän en noista ajoista muista mitään, juttuja olen kuullut mitä kaikkea isäni teki, esimerkiksi "kaappasi" minut mukaansa kun olin aivan pieni, siis äitini tietämättä. Äitini on myös kertonut isäni seurailleen häntä autolla ympäri kyliä ym. Liittyy siis tuohon paranoidiseen skitsofreniaan, ilmeisesti isäni epäillyt äitini tapailleen toista miestä tms.
En muista noista eron jälkeisistä tapaamisista isän kanssa mitään, jossain vaiheessa aloin viettää joka toisen viikonlopun mummun ja vaarin luona koska isästä ei ollut huolehtimaan minusta edes yhtä viikonloppua. Silloin jos isällä oli joku nainen kierroksessa ja hän oli kuivilla niin vietin viikonloput heidän kanssaan, muuten olin aina isovanhemmillani. Muistan eräänkin kerran kun olin isovanhemmillani viikonlopun ja heräsin yöllä siihen että isä oli tullut ryyppyreissultaan ja vaati saada minut viereensä nukkumaan, koska olin niin pieni ja lojaali isälleni niin meninkin hänen viereensä nukkumaan. Aamulla huomasin isän kädessä syvän viiltohaavan josta oli vuotanut verta lakanoille, kysyin mistä se oli tullut mutta en saanut vastausta, ilmeisesti isä oli joutunut tappeluun reissullaan.

Aloitettuani koulun tapaamiset isän kanssa sujuivat samalla tavalla, enemmänkin oli sääntö kuin poikkeus että olin mummulla ja vaarilla kun olisi pitänyt olla isällä. Ollassani 10-vuotias isä löysi jälleen uuden naisen, tällä kertaa myös minä löysin jotain, nimittäin parhaan ystäväni joka oli tämän naisen vanhempi tytär. Muistan erään uudenvuoden jolloin olimme menossa tämän naisen ja hänen tyttärensä kanssa isälle tai isän vuokraamalle mökille viettämään uutta vuotta, perille päästyämme huomasimme että isä on jo valmiiksi ympäri päissään, halusin lähteä heti pois ja uusivuosi vietettiinkin muualla. Muistan myös erään kerran kun menin tämän naisen kanssa isälle, alku vaikutti lupaavalta mutta sitten isälle alkoi taas kalja maistua, heille tuli riitaa tämän naisen kanssa ja isä otti ja lähti johonkin, minä puolestani pyysin tätä naista viemään minut kotiin, en siis ollut yhtäkään yötä silloin isällä.
 Koulussa en ollut mikään suosittu tyttö, sanallista kiusaamista jouduin myös kestämään. Kavereita oli vain pari. Tätä sanallista kiusaamista jatkui aina koko peruskoulun ajan, yleensä ne liittyivät ulkonäkööni tai vaatteisiini. Tämä ei tietenkään vahvistanut itsetuntoani yhtään enempää. Yläasteella uskalsin kerran sanoa kiusaajille vastaan. Olin ollut hiljattain autokolarissa vaarin kanssa ja ilmeisesti sen verran niskat nytkähtivät törmäyksessä että kärsin huimauskohtauksista jonkin aikaa kolarin jälkeen. Koulussa oli liikuntatunnilla hiihtoa ja sain taas tuollaisen kohtauksen ja tästä syystä jäin muista jälkeen enkä ehtinyt hiihtää koko lenkkiä, palatessani pukuhuoneeseen alkoi nälviminen hitaudestani jolloin ärähdin takaisin ja mainitsin kolarista, hetken päästä kiusaajat pyysivätkin anteeksi koska eivät olleet tienneet. Mistäpä olisivat voineetkaan kun ei muutenkaan kiinnostanut kanssani jutella. Joskus olen miettinyt että olisiko itsetuntoni yhtään parempi jos kiusaamista ei olisi ollut?
Silloin kun ajoimme tuon kolarin vaarin kanssa, olimme matkalla katsomaan isääni joka oli katkaisuhoidossa, jälleen. Olisiko sitäkään siis tapahtunut jos isä ei olisi alkoholisti? Kolarista ei mitään vammoja jäänyt, enkä käynyt edes lääkärissä sen jälkeen, enemmän säikähdin. Talvella pelkään vieläkin jos renkaat lähtevät yhtään luistamaan.

Yläaste ikäisenä otin yhteyttä velipuoleeni, josta jo aikaisemmin mainitsinkin. Olin aina tiennyt että minulla on veli, jossain. Tiesin hänestä etunimen ja iän, siinä kaikki. Liekö ollut tuo samainen kerta kun isä oli katkaisussa, kävimme vaarin kanssa isän kotona, aloin tutkia isän kirjeitä (tiedän, ei saisi) ja löysin elatusmaksupaperin. Paperista löysin veljeni koko nimen jonka perusteella jo samana iltana selvitin hänen puhelinnumeronsa. Meni vielä jonkin aikaa ennen kuin uskalsin ottaa yhteyttä ja teinkin sen tekstiviestillä jonka jälkeen veljeni soitti minulle. Tapasimme muutamia kertoja tuon puhelun jälkeen ja pidimme yhteyttä tiiviisti, sittemmin yhteydenpito on hiipunut ja nykyään kuulumiset luetaan vain facebookista. Noihin aikoihin aloin myös viettää enemmän viikonloppuja isällä, siis aina kun isä oli selvä. Muistan yhden erittäin vahvan pettymyksen, oli perjantai päivä ja olin koulussa, vaari soittaa ja ilmoittaa että isä on taas reissuillaan eikä tule hakemaan, seuraavalla tunnilla oli fysiikankokeet, puristin pulpetin reunoja rystyset valkoisena ja olin heittää koko pulpetin seinään. En muista miten koe meni, mutta kotimatkalla itkin ja itkin vielä kotonakin jolloin äitini ehdotti että menisin ammattiauttajalle. Kävin kouluterveydehoitajalla joka ohjasi minut perheneuvolan psykologille, kävin siellä ehkä kolme kertaa enkä saanut itsestäni mitään ulos. Olisinko tässä pisteessä nyt jos olisin jo silloin käsitellyt asiaa? Teininä elämä on muutenkin kovin vaikeaa ja alkoholistin lapsi patoaa kaiken sisälleen koska ei luota kehenkään. Lisäksi ehkä jollain tasolla häpesin isäni juomista, puhuin kyllä avoimesti että isäni on alkoholisti mutta en ikinä kertonut kenellekään kaikkea mitä siihen liittyi.

Yläasteen jälkeen aloitin lähihoitaja opinnot, uusi koulu ja uudet koulukaverit, en ollut enää kiusattu vaan koulussa oli hyvä yhteishenki. Aloin myös ensimmäistä kertaa seurustella vakavasti, kihloihinkin mentiin mutta kolmen vuoden jälkeen tiet erosivat. Noihin aikoihin otin isäni elämässä vanhemman roolin. Suuntauduin opinnoissakin mielenterveys- ja päihdetyöhön, kuvittelin että osaisin parantaa isäni. Sitten jossain vaiheessa tajusin sen karun totuuden että alkoholisti juo tasan niin kauan kuin itse haluaa. Isä hyvitteli juomistaan hankkimalla milloin koiria milloin kissoja minulle, ensimmäinen koira jäi vaarin hoiviin isän oltua katkaisussa jotain sadatta kertaa, ensimmäinen kissa karkasi, toinen koira jouduttiin lopettamaan reilun vuoden vanhana, toinen kissa karkasi ja ihme ja kumma kolmas kissa on ilmeisesti vieläkin hengissä ja tallessa. Olin 16-17 vuotias kun ensimmäisen kerran soitin apua isälleni, hän soitti minulle ja sanoi tappavansa itsensä. Ja näitä puheluita tuli usein, niin usein että lakkasin soittamasta apua koska tiesin ettei se sitä kuitenkaan tee. Sitä voi miettiä miltä tuntuu lapsesta kuunnella oman isän itsemurhauhkauksia. Jokaisessa tällaisessa puhelussa hän sanoi aina olevansa huono isä, koita siinä sitten yrittää selittää "et sinä ole huono isä" kun totuus on aivan toinen, ei voi sanoa ihmiselle joka uhkaa tappaa itsensä että "joo ihan paska isähän sä ootkin".

Ollesssani noin 20-vuotias aloin seurustella itseäni 7 vuotta vanhemman miehen kanssa, jälkeen päin ajateltuna en edes tiedä mihin hänessä ihastuin, ehkä siihen että hän oli niin erilainen verrattuna aikaisempiin poikaystäviini. Pikkuhiljaa asia kävikin selväksi, seurustelin narkomaanin kanssa. Pian olinkin vankina suhteessa joka oli henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, en vain päässyt irti koska olin kuin kuka tahansa joka pysyy suhteessa päihderiippuvaisen kanssa tai väkivaltaisen ihmisen kanssa, uskoin parempaan. Erosimme kolme kertaa kolmen vuoden aikana, kunnes kolmannella kerralla en enää palannut takaisin. Tuon suhteen aikana minua hyväksikäytettiin niin paljon, minä olin se joka elätti meidät molemmat, olin autokuski, asuntoni toimi välillä kodittomien suojana yms. Silloin aloin huomata että monet kaverit olivat alkaneet pitää vähemmän yhteyttä, huomasin itsessäni muutoksen, en ollut enää sama iloinen minä vaan olin muuttunut aivan eri ihmiseksi, voin pahoin ja minua ahdisti. Onneksi huomasin merkit ajoissa ja ymmärsin lähteä suhteesta, en tiedä olisinko enää edes hengissä jos olisin jäänyt.  Olisinko ikinä edes ryhtynyt koko suhteeseen jos en olisi alkoholistin lapsi?

Noin puoli vuotta eron jälkeen katkaisin välit isääni. Olin kavereiden kanssa viettämässä iltaa kun isä soitti, ensin en meinannut vastata koska tiesin että päissäänhän se on, mutta keverini kehoitti vastaamaan. Puhelu eteni aluksi hyvin, kunnes aloimme riitelemään, isäni kysyi minulta että olisiko elämäni ollut helpompaa jos häntä ei olisi, päätin kerrankin elämässäni olla rehellinen isälleni ja vastasin kyllä, elämäni olisi ollut helpompaa ilman sinua. Se oli viimeinen puhelu isän kanssa, isä löi luurin korvaani ja sillä hetkellä päätin että minun ei tarvitse enää kuunnella tätä. Pistin isän numeron estolistalle. Tämä jälkeen olen nähnyt isän kaksi kertaa, molemmilla kerroilla olen ollut raskaana. Lapsenlapsiaan isä ei ole koskaan nähnyt. Välillä mietin että vihaako meidän pojat mua isona kun en ole antanut heidän tutustua biologiseen vaariinsa. Toisaalta olen ajatellut että ehkä sitten kun pojat ovat vanhempia ja ymmärtävät asioita niin kerron heille oikeasta vaaristaan, päättäkööt itse sitten haluavatko tavata, jos siis isä enää silloin on hengissä.
Viimeksi näin isän vaarin hautajaisissa. Itkin silloin paljon, itkin vaaria mutta itkin myös isää. Hetken minusta tuntui pahalta se, että isä on aivan yksin, juuri kukaan ei pidä häneen mitään yhteyttä. Näin hänestä kuinka pahalta hänestä tuntui se etten halunnut ottaa poikaani mukaan hautajaisiin ja se että olin raskaana eikä hänellä tule olemaan mitään roolia lasteni elämässä, hän tietää sen ja tietää myös miksi. Itse hän on elämäntyylinsä valinnut, vai onko? Onko alkoholismi kenenkään valinta? Alkoholismi on sairaus, mutta pitääkö kenenkään silti jaksaa loputtomiin katsoa toisen sairautta vierestä kun ei sille mitään mahda? Katsoin Arman- pohjan tähden alla- ohjelman jakson päihderiippuvaisista, Arman kysyi siinä yhdeltä riippuvaiselta että mikä tässä on kaikkein pahinta, niin vastaus oli että se kun kaikki ystävät ja sukulaiset ovat laittaneet välit poikki. Mutta ohjelmassa ei puhuttu mitään siitä mitä kaikkea päihderiippuvuus aiheuttaa läheisille, ei se ole helppo päätös laittaa niitä välejä poikki, mutta joskus on ajateltava itseään ja omaa jaksamistaan, varsinkin kun moni päihderiippuvaisen läheinen on elänyt elämäänsä monta vuotta sen riippuvaisen ehdoilla.

Joskus kun mietin elämääni taaksepäin tulee epäuskoinen olo sen suhteen missä olen nyt. Monista alkoholistien lapsista tulee alkoholisteja tai mielenterveysongelmaisia, itselläni ei ole kumpaakaan, tai mistä sitä tietää minkä diagnoosin saisin jos päätohtorille menisin. Olen naimisissa, minulla on kaksi ihanaa poikaa, vakituinen työpaikka. Elän siis erittäin hyvää elämää, olen onnellinen. Tässä kohtaa tuo otsikko on ehkä hieman harhaan johtava, elämäni ei ole hirveää. Monessa kohtaa elämäni aikana olisin voinut valita toisin, lähteä aivan eri suuntaan, mutta onneksi niin ei käynyt. Monissa asioissa on vielä työstämistä, lasinen lapsuus on jättänyt monia jälkiä ja kaikista en luultavasti pääse ikinä täysin eroon. Tulevaisuudessa haluaisin oppia olemaan avoimempi ja pystyä luottamaan ihmisiin ja sitä kautta luomaan uusia ystävyyssuhteita, tällä hetkellä tuntuu että olen kovin epäileväinen ihmisten suhteen, pelkään että loppujen lopuksi kehenkään ei voi luottaa vaan kaikki tulevat tavalla tai toisella petämään sen luottamuksen.

Joku ehkä ihmettelee tätä lukiessaan että miksi avaudun elämästäni näin ja "ketä kiinnostaa", tämä on minun tapani työstää asiaa ja minulle on ihan sama lukeeko tätä kirjoitusta kukaan loppuun saakka, pääasia on että sain tämän kaiken ulos itsestäni ja olen ylpeä siitä!